Émile eli Kasvatuksesta

by Jean-Jacques Rousseau

Tästä johtuu se viehätys, jota tunnemme tarkastaessamme kaunista lapsuudenikää, viehätys, joka on paljon suurempi kuin mitä varttuneen iän kehityskypsyyden tarkastaminen tarjoaa. Milloinka tunnemme todellista mielihyvää nähdessämme edessämme varttuneen miehen? Epäilemättä silloin, kun hänen elämäntyönsä antaa aihetta luomaan silmäyksen hänen aikaisempaan elämäänsä ja kun tämän silmäyksen luominen ikäänkuin nuorentaa hänet meidän silmissämme. Jos meidän tulee tarkastaa häntä sellaisena kuin hän on tai kuvailla häntä sellaiseksi kuin hän tulee olemaan vanhuudessaan, on riutumisen ajatus karkottava kaiken mielihyväntunteen. Ei näet ole mitään iloa siitä, että ajattelemme ihmisen suurin askelin rientävän hautaansa kohti; kuolon kuva rumentaa kaikki.

Mutta kun kuvittelen kymmen- tai kaksitoista vuotiasta lasta, joka on voimakas ja ikäisekseen hyvin kehittynyt, niin ei se minussa herätä yhtään epämieluista ajatusta, ei nykyajan eikä tulevaisuuden suhteen. Näen sen edessäni telmivänä, vilkkaana, iloisena, ilman kalvavia huolia ja pitkällistä ja vaivalloista varokeinojen noudattamista. Se elää kokonaan hetkeä varten ja nauttii elämän täyteläisyyttä, joka näyttää pyrkivän laajenemaan ulkopuolelle itseään. Kuvittelen mielessäni millainen se on oleva varttuneemmassa iässä, kun se saavuttaa arvostelukykyä ja älykkäisyyttä, kun sen voimat päivä päivältä lisääntyvät ja kun siinä hetki hetkeltä ilmenee tästä merkkejä. Näen sen edessäni pienokaisena, ja se minua miellyttää; näen sen edessäni miehenä, ja se miellyttää minua vielä enemmän. Sen hehkuva veri tuntuu lämmittävän minun vertani. Luulen eläväni sen elämää, ja sen vilkkaus nuorentaa minua.

Kello lyö; mikä muutos! Heti paikalla pienokaisen silmä himmenee, sen hilpeys haihtuu. Hyvästi ilo, hyvästi vallattomat leikit! Ankara ja äkäinen mies tarttuu hänen käteensä, sanoo hänelle: menkäämme, poikaseni, ja vie hänet pois. Siinä huoneessa, johon he astuvat, näen kirjojen häämöttävän. Kirjoja! Mikä surullinen huoneenkoristus hänen ikäiselleen. Lapsi parka antaa johtaa itsensä lukuhuoneeseensa, katselee surullisena kaikkea, mikä sitä ympäröi, vaikenee, ja lähtee työhönsä, silmät täynnä kyyneleitä, joita se ei uskalla vuodattaa ja sydän täynnä huokauksia, joita ei uskalla ilmoille päästää.

Sinä, jonka ei tarvitse pelätä mitään tämänkaltaista, sinä, jolle ei yksikään elämän aika ole tarjoava pakkoa ja ikävää, sinä, joka levollisena näet päivän lähestyvän ja kärsivällisenä yön tulevan ja joka luet hetkiä ainoastaan huvituksiesi mukaan, tule, onnellinen ja siivo oppilaani, läsnäolollasi lohduttamaan meitä tuon poloisen poistumisesta, tule joutuin … hän tuleekin jo, ja minä tunnen hänen lähestyessään iloa, jonka näen hänenkin jakavan kanssani. Tuleehan hän ystävänsä, toverinsa ja leikkikumppaninsa luo. Hän on nähdessään minut varma siitä, ettei kauan ole pysyvä vailla hupaisaa ajanvietettä. Me emme koskaan ole riippuvaiset toisistamme, mutta tulemme aina hyvin toimeen, emmekä viihdy kenenkään muun seurassa niin hyvin kuin kahden kesken toistemme kanssa.

Hänen kasvonsa, pukunsa ja ryhtinsä ilmaisevat varmuutta ja tyytyväisyyttä. Terveys loistaa hänen kasvoistaan. Hänen varmat askeleensa ilmaisevat jäntevyyttä. Hänen kasvonvärissään, joka tosin vielä on hieno, olematta silti kivulloinen, ei ole mitään naisellisen hemmoteltua; ilma ja aurinko ovat jo siihen painaneet hänen sukupuolensa kunniakkaan leiman. Hänen vielä pyöreät lihaksensa päästävät jo näkyviin säännöllisen muodon. Hänen silmissään, joita ei tunteen tuli vielä vilkastuta, on ainakin koko synnynnäinen kirkkaus. Pitkälliset surut eivät ole niitä himmentäneet, eivätkä loppumattomat kyyneleet ole murtaneet hänen poskiansa. Huomatkaa hänen ripeissä, mutta varmoissa liikkeissään hänen ikänsä vilkkautta, riippumattomuuden tuottamaa lujuutta ja hänen toistuneiden harjotustensa hankkimaa kokemusta. Hän on avomielisen ja vapaan näköinen siltä olematta röyhkeä tai turhamielinen. Hänen kasvonsa, joita ei ole liimattu kiinni kirjoihin, eivät riipu alas rinnalle. Hänelle ei tarvitse sanoa: nosta pääsi pystyyn, sillä ei häpeä eikä pelko ole koskaan saattanut häntä painamaan sitä alas.

Antakaamme hänen tulla seurapiiriin. Tutkikaa häntä ja tehkää hänelle luottamusta osottavia kysymyksiä. Älkää pelätkö hänen tungettelevaisuuttaan, lörpötyksiään ja varomattomia kysymyksiään. Älkää pelätkö, että hän kokonaan saattaa teidät valtaansa tai vaatii, että kääntäisitte huomionne yksistään häneen niin, ettette enää pääsisi vapaaksi hänestä.

Älkää liioin odottako häneltä miellyttävää puhetta tai että hän teille laskettelisi sitä, mitä olen hänelle opettanut. Häneltä ei voi odottaa muuta kuin teeskentelemätöntä ja yksinkertaista totuutta, joka on vapaa koristuksista, keinotekoisuudesta ja turhamielisyydestä. Hän on kertova teille sen pahan, minkä on tehnyt tai mitä ajattelee, yhtä vapaasti kuin hyvänkin, ollenkaan huolimatta siitä, minkä vaikutuksen hänen puheensa teihin tekee. Hän käyttää sanoja niiden alkuperäisessä yksinkertaisessa merkityksessä.

Lapsista muodostetaan aina kernaasti edullinen mielipide ja ollaan siis pahoillaan niistä monista tyhmyyksistä, jotka aina tekevät tyhjiksi ne toiveet, mitkä aiheutuvat jostakin sattumalta niiden kielelle eksyneestä älykkäästä sanasta. Joskin minun oppilaani harvoin antaa aihetta sellaisiin toiveisiin, ei hän ainakaan koskaan aiheuta tuollaista pettymystä. Hän näet ei koskaan sano turhaa sanaa eikä väsytä itseään lörpötyksillä, joita ei kukaan kuuntele. Hänen aatteensa ja mielipiteensä ovat rajoitetut, mutta selvät. Vaikkei hän osaa paljoa ulkoa, hän osaa paljon kokemuksesta. Vaikka hän lukee kirjoja huonommin kuin muut lapset, hän lukee paremmin luonnon kirjaa. Hänen älynsä ei piile kielessä, vaan hänen päässään. Hänellä on vähemmän muistia kuin arvostelukykyä. Hän osaa puhua yhtä ainoaa kieltä, mutta hän ymmärtää mitä puhuu, ja jos ei hän osaakaan ilmaista ajatuksiaan yhtä sujuvasti kuin muut, hän sen sijaan toimii paremmin kuin he.

Hän ei tiedä mitä tottumus ja tapa on. Se, minkä hän teki eilen ei ollenkaan vaikuta siihen, mitä hän tänään tekee.[76] Hän ei koskaan seuraa mitään kaavaa, ei noudata auktoriteettia eikä esimerkkiä, vaan toimii ja puhuu niin kuin hänelle sopii. Älkää siis häneltä odottako opittuja puheita ja tutkittua menettelytapaa, sillä hän lausuu aina uskollisesti mitä ajattelee ja toimii aina taipumustensa mukaan.

Huomaatte hänellä olevan ainoastaan muutamia moraalisia käsitteitä, jotka koskevat hänen nykyistä tilaansa, mutta ette ainoatakaan, joka koskisi ihmisiä. Mitä nämä häntä hyödyttäisivätkään, kun lapsi näet ei vielä ole mikään toimiva yhteiskunnan jäsen? Jos puhutte hänelle vapaudesta, omistusoikeudesta, jopa sopimuksestakin, niin hän saattaa ymmärtää nämä käsitteet. Hän tietää miksi hänen omansa on hänelle kuuluvata ja miksi muiden omaisuus ei ole hänen omaansa. Jos menette pitemmälle, ei hän enää tiedä mitään. Jos puhutte hänelle velvollisuudesta, kuuliaisuudesta, ei hän puhettanne ymmärrä. Jos käskette häntä tekemään jotakin, ei hän ole teitä totteleva. Mutta sanokaa hänelle: jos nyt teet minulle mieliksi, olen toiste tekevä sinun mieliksesi. Heti paikalla hän on oleva halukas teitä palvelemaan. Hän näet ei mitään hartaammin toivo, kuin että saa vaikutusalansa laajennetuksi ja että teihin nähden saa oikeuksia, joiden tietää olevan rikkomattomia. Ehkäpä hän myös on oleva mielissään siitä, että hänet huomataan, että hänetkin otetaan lukuun ja tunnustetaan joksikin. Mutta jos viimemainittu vaikutin häntä johtaa, on hän jo poikennut luonnosta, ettekä ole tarpeeksi edeltäkäsin tukkineet turhamielisyyden ovia.