Kun lapsi ensi kerran näkee puoleksi veteen upotetun sauvan, tämä näyttää olevan taitettu, ja tämä havainto on vallan oikea. Se olisi oikea, vaikkemme tuntisikaan tämän ilmiön syytä. Jos siis kysytte lapselta mitä se näkee, se sanoo: taitetun sauvan, ja sen vastaus on oikea, sillä se on varma siitä että on nähnyt taitetun sauvan. Mutta jos se havaintonsa pettämänä menee pitemmälle ja jos se sanottuaan nähneensä taitetun sauvan vielä lisäksi väittää että näkemänsä todella on taitettu sauva, niin silloin se väittää jotakin aivan väärää; ja miksi? Sentähden, että se silloin muuttuu aktiiviseksi ja ettei sen arvostelu enää johdu pelkästä aistillisesta havainnosta, vaan induktsionin kautta tehdystä johtopäätöksestä, se kun näet väittää sellaista, mitä ei suorastaan ole havainnut, olettaen että toisen aistin on vahvistaminen toisen aistin välittämä aistimus.
Koska kaikki erehdyksemme johtuvat arvosteluistamme on selvää, että jos meidän ei koskaan tarvitsisi tehdä arvostelmia, ei meidän koskaan tarvitsisi oppia mitään. Emme koskaan joutuisi alttiiksi erehdykselle. Olisimme onnellisemmat tietämättömyydestämme, kuin mitä voimme olla tietoja omistaen. Kukapa kieltäisi oppineiden tuntevan tuhansia totuuksia, joita oppimattomat eivät koskaan tule tietämään! Ovatko oppineet siltä lähempänä totuutta? Päinvastoin; edistyessään he siitä yhä vaan poistuvat. Sillä heidän turhamielinen arvostelemisintonsa lisääntyy suuremmassa määrin kuin heidän tietonsa, ja jokaiseen heidän oppimaansa totuuteen liittyy sata väärää arvostelmaa. On ilmeisen selvää, että Europan oppineet seurat ovat pelkkiä julkisia valheen kouluja, ja aivan varmaan tiedeakatemiassa on enemmän erehdyksiä kuin koko villikansassa.
Kuta enemmän ihmiset tietävät, sitä enemmän he erehtyvät. Ainoa keino välttää erehtymistä on tietämättömyys. Jos ette koskaan muodosta arvostelmia, ette myöskään koskaan erehdy. Tätä opettaa sekä luonto että järki. Lukuunottamatta varsin vähälukuisia ja varsin tuntuvia välittömiä suhteita, jotka kiinnittävät meitä olioihin, tunnemme luonnostamme mitä syvintä välinpitämättömyyttä kaikkia muita suhteita kohtaan. Villi-ihminen ei vaivaisi itseään ottamalla askeltakaan nähdäkseen mitä täydellisintä käynnissä olevaa konetta tai kaikkia sähkön ihmeitä. "Mitä se minua liikuttaa?" — siinä kysymys, jonka useimmiten kuulee tietämättömien lausuvan, mutta joka parhaiten sopisi oppineelle.
Mutta onnettomuudeksemme tämä lause ei enää sovi meille. Kaikki liikuttaa meitä, me kun olemme riippuvaiset kaikesta; ja tiedonhalumme lisääntyy luonnollisesti tarpeidemme mukana. Siitä syystä minä puolestani huomaan, että filosofeilla on hyvin suuri tiedonhalu ja että villeillä ei ole sitä ollenkaan. Jälkimäiset näet eivät tarvitse ketään. Filosofi taas tarvitsee kaikkia ja etenkin ihailijoita.
Minulle kenties tehdään se vastaväitös, että poikkean luonnosta; sen väitöksen kiellän jyrkästi. Luonto näet valitsee välikappaleensa ja järjestää ne tarpeen, eikä yleisen mielipiteen mukaan. Mutta tarpeet vaihtelevat ihmisten eri asemien mukaan. On suuri ero luonnollisen, luonnontilassa elävän ja yhteiskunnassa elävän ihmisen välillä. Émile ei ole mikään villi, jonka tulee vetäytyä asumaan erämaahan; hän on villi, jonka tulee asua kaupungeissa. Hänen tulee osata siellä hankkia itselleen mitä tarvitsee, käyttää hyödykseen niiden asukkaita ja elää, joskaan ei heidän tavoin, niin ainakin heidän kanssansa.
Koska hänen keskellä niin monia uusia olosuhteita, joista hän tulee riippuvaiseksi, täytyy vasten tahtoaankin arvostella asioita, niin opettakaamme hänelle oikeata arvostelutapaa.
Paras keino oppia hyvin arvostelemaan on se, joka enimmin pyrkii saattamaan kokemuksiamme yksinkertaisiksi ja joka lisäksi saattaa meidät kykeneviksi olemaan kokonaan vailla kokemuksia, silti joutumatta erehdyksiin. Siitä seuraa että meidän, kauan aikaa korjattuamme toisen aistin välittämää aistimusta toisen aistin välittämällä aistimuksella, tulee vielä oppia tutkimaan kunkin aistin välittämää aistimusta itse aistin avulla, turvaamatta toiseen aistiin. Silloin on jokainen aistimuksemme muuttuva käsitteeksi, ja tämä käsite on oleva yhtäpitävä totuuden kanssa. Tämänlaiset ovat ne kokemukset, joilla olen koettanut täyttää tämän kolmannen ikäkauden.
Tämä menettelytapa vaatii kärsivällisyyttä ja huolellisuutta, jota noudattamaan ainoastaan harvat opettajat kykenevät, mutta jota ilman oppilas ei koskaan opi oikein arvostelemaan. Jos esim. oppilaanne erehtyessä taitetulta näyttävän sauvan suhteen tahdotte huomauttaa hänelle hänen erehdyksestään ja sitä varten joutuin vedätte sauvan pois vedestä, tosin poistatte häneltä tuon erehdyksen, mutta mitähän hänelle samalla oikeastaan opetatte? Ette mitään muuta kuin minkä hän itse pian olisi oppinut. Tällainen menettely on vallan väärä. On vähemmin tärkeätä opettaa hänelle jotakin totuutta kuin osottaa, miten on meneteltävä, jotta aina saisi selville totuuden. Jotta voisitte perinpohjaisesti antaa hänelle opettavaa ohjaustanne, ei teidän pidä niin pian poistaa hänen erehdystänsä. Tarjotkoon esimerkin se tapa, jota tässä suhteessa noudatan Émileen nähden.
Ensiksikin, toiseen edellytetystä kysymyksestä, on jokainen tavallisen kasvatuksen saanut lapsi epäilemättä vastaava myöntävästi. Tuo sauva on aivan varmaan taitettu — näin on hän sanova. Minä suuresti epäilen tokko Émile vastaisi näin. Hän kun ei ollenkaan pidä tärkeänä olla oppinut tai käydä oppineesta, hän ei koskaan hätäile arvostelujaan tehdessään. Hän tekee johtopäätöksensä yksinomaan ilmeisen selvyyden nojalla, jota ei suinkaan huomaa kysymyksessä olevassa tapauksessa, sillä hän tietää kuinka suuresti silmämme voivat pettää, vaikkapa vaan mitä perspektiiviin tulee.
Muuten hän tietää kokemuksesta että kaikkein mitättömimmilläkin kysymyksinäni aina on joku tarkoitus, jota hän ei heti huomaa, eikä hän siis ole tottunut vastaamaan ajattelemattomasti. Päinvastoin hän epäilee itseään, punnitsee kysymyksiäni tarkoin ja tutkii niitä huolellisesti, ennenkuin vastaa. Hän ei koskaan anna minulle sellaista vastausta, johon ei olisi itse tyytyväinen, ja hän on tässä suhteessa itse hyvin vaativainen. Muuten emme me kumpikaan pidä ylen tärkeänä tietää itse totuutta, vaan koetamme ennen kaikkea pysyä vapaina erehdyksestä. Meitä pahottaisi paljon enemmän jos huomaisimme tulleemme johtopäätökseen, joka ei meitä tyydyttäisi, kuin jos emme olisi tehneet mitään johtopäätöstä. "En tiedä" on lause, joka meille molemmille sopii niin hyvin ja jota toistamme niin usein, että se jo kummastakin tuntuu vallan luontevalta. Mutta jos oppilaani tulisi vastanneeksi ajattelemattomasti tai jos hän välttäisi vastausta tuolla mukavalla lauseellamme: "en tiedä", huomautan hänelle aina samaa: tarkastakaamme, tutkikaamme.