Lapsi, joka on kasvatettu ikänsä vaatimusten mukaisesti on yksinäinen olento. Se ei tiedä muunlaisesta kiintymyksestä kuin sellaisesta, joka johtuu tottumuksesta. Se rakastaa sisartaan samoin kuin kelloaan, ja ystäväänsä kuin koiraansa. Se ei tunne olevansa mitään erityistä sukupuolta eikä mitään erityistä sukua. Mies ja nainen ovat sille yhtä vieraita. Se ei sovita itseensä mitään siitä, mitä he tekevät ja sanovat; se ei sitä huomaa eikä kuule, tai ei ollenkaan kiinnitä siihen huomiotaan. Heidän puheensa eivät sitä huvita enempää kuin heidän tekonsa. Kaikki tämä on sille vallan välinpitämätöntä. Tätä metodia noudattamalla ei lapseen istuteta mitään keinotekoista erehdystä, vaan ylläpidetään siinä luonnollista tietämättömyyttä. Se aika tulee, jolloin luonto itse ottaa toimekseen opettaa oppilastaan, ja vasta silloin se saattaa hänet kykeneväksi vahingotta omistamaan tuota opetusta. Tässä ovat metodini pääpiirteet. Tarkoitukseni ei ole antaa yksityiskohtaisia sääntöjä; mutta kuitenkin ne keinot, joita ehdotan muita tarkoituksia varten, valaisevat vielä lisäksi tätäkin kysymystä.
Jos tahdotte saattaa järjestystä ja säännöllisyyttä herääviin intohimoihin, niin pidentäkää niiden kehitysaikaa, jotta ne ehtivät saada keskinäistä tasasuhtaisuutta, sitä myöten kuin ne syntyvät. Silloin ei ihminen niitä säädä, vaan luonto itse. Kasvattajilla ei ole muuta tehtävää kuin antaa luonnon järjestää omaa työtänsä. Jos kasvatti olisi yksin, ei kasvattajalla tässä suhteessa olisi mitään tehtävää; mutta kaikki, mikä edellistä ympäröi, kiihottaa hänen mielikuvitustaan. Ennakkoluulojen tulva tempaa häntä mukaansa; jotta voitaisiin häntä pidättää, tulee häntä voimakkaasti johtaa päinvastaiseen suuntaan. Tunteen pitää hillitä mielikuvitusta ja järjen saattaa ihmisten mielipiteet vaikenemaan. Kaikkien intohimojen lähde on tunne-elämän vaikutustenalaisuus; mielikuvitus määrää niiden suunnan. On välttämätöntä, että jokainen olento, joka tietää suhteensa muihin, tuntee mielipahaa huomatessaan näiden suhteiden huononevan ja kun hän kuvittelee tai luulee kuvittelevansa olevan olemassa toisia suhteita, jotka paremmin sopivat hänen luonnolleen. Mielikuvituksen erehdykset muuttavat kaikkien äärellisten olentojen, enkeleidenkin intohimot, jos niillä niitä on,[98] paheiksi. Niiden pitäisi näet tuntea kaikkien olentojen luonto, tietääkseen mitkä suhteet paraiten soveltuvat niiden omalle luonteelle.
Kaiken inhimillisen viisauden ydin intohimojen kohteluun nähden on lyhyesti seuraava: 1:ksi tulee tuntea ihmisen oikeat suhteet sekä mitä tulee sukuun että yksilöön. 2:ksi tulee järjestää kaikki mielenliikutukset näiden suhteiden mukaan.
Mutta onko ihmisen vallassa järjestää näitä mielenliikutuksia erityisten suhteiden mukaisesti? Epäilemättä, jos hän osaa ohjata mielikuvitustaan johonkin määrättyyn suuntaan tai saattaa sitä tottumaan erityiseen toimintatapaan. Muuten ei ole niin paljoa kysymys siitä, mitä ihminen tässä suhteessa voi aikaansaada itseensä nähden, kuin siitä, missä määrin kasvattaja voi vaikuttaa oppilaaseensa, valitsemalla ne olosuhteet, joihin hän hänet asettaa. Esittämällä soveliaat keinot oppilaan pysyttämiseksi luonnon järjestyksen rajoissa samalla tarpeeksi osotetaan miten hän niistä voi poistua.
Niin kauan kuin oppilaan vaikutuksenalaisuus rajoittuu hänen omaan persoonaansa, ei hänen toimintansa ole siveellistä laatua. Vasta silloin, kun tämä vaikutuksenalaisuus alkaa ulottua häntä itseään ulommaksi, hän ensin saa ne aavistukset ja sitten ne selvät käsitteet hyvästä ja pahasta, joiden nojalla hän todella kehittyy ihmiseksi ja sukunsa olennaiseksi osaksi. Tähän ensimäiseen näkökohtaan meidän siis ensin tulee kiinnittää huomiomme.
Se on vaikeata, sillä sitä varten täytyy hylätä ne esimerkit, jotka ovat meitä lähinnä ja hakea sellaisia, jotka osottavat luonnon järjestyksen mukaisesti tapahtuvaa asteittaista kehitystä.
Lapsi, joka on kaavamaisesti kasvatettu, hienosteltu ja sivistetty, ja joka vaan odottaa milloin on saavuttava kyvyn panna käytäntöön saamansa ennenaikaiset tiedot, ei koskaan erehdy sen hetken suhteen, jolloin se tuon kyvyn saavuttaa. Sen tuloa se ei suinkaan kärsivällisesti odota, vaan jouduttaa sitä; se saattaa verensä liian aikaiseen kuohuntaan. Se tietää mikä on oleva sen halujen esine jo paljoa ennen kuin se niitä kokee. Luonto ei sitä kiihota, se itse päinvastoin pakottaa luontoa. Kun luonto tekee siitä miehen, ei sillä enää ole sille mitään opetettavaa. Lapsi näet jo oli ajatuksissaan mies paljoa ennen, kuin se todella oli mieheksi varttunut.
Luonnon oikea kulku on asteittainen ja hitaampi. Vähitellen veri kuumenee, elonhenget elpyvät ja aistillisuus herää. Se viisas työmies, joka ohjaa konepajaa, pitää huolta siitä, että kaikki työkalut ovat täydelliset, ennenkuin niitä ruvetaan käyttämään työssä. Pitkällinen levottomuus käy ensi halujen edellä, pitkällinen tietämättömyys niitä pettää; halutaan jotakin tuntematonta, epämääräistä. Veri kuohuu ja läikkyy; elämän yltäkylläisyys pyrkii leviämään ulommaksi omaa persoonaa. Silmä vilkastuu ja tähystelee muita olentoja. Harrastus ympäröiviä henkilöitä kohtaan herää sekä se tunne, ettemme ole luodut elämään yksin. Näin sydän aukenee inhimillisille tunteille ja kykenee tuntemaan kiintymystä.
Ensimäinen tunne, jota huolellisesti kasvatettu nuorukainen voi tuntea, ei ole rakkaus vaan ystävyys. Hänen heräävän mielikuvituksensa toiminnan ensi ilmauksia on se, että se huomauttaa hänellä olevan vertaisiaan, suku näet kiinnittää hänen huomiotansa aikaisemmin kuin sukupuolet. Siinä piilee toinen pidennetyn viattomuudenajan tuottama etu, nimittäin se, että voimme käyttää hyväksemme heräävää tunne-elämää, kylvääksemme nuorukaisen sydämeen inhimillisyyden ensi siemenet. Tämä etu on kahta arvokkaampi sentähden, että tämä on ainoa elämän ikäkausi, jolloin tällaisilla yrityksillä voi olla todellista menestystä.
Olen aina huomannut että nuorukaiset, jotka aikaisin ovat turmeltuneet ja joutuneet alttiiksi naisille ja irstailulle, ovat olleet epäinhimillisiä ja julmia; aistillisuuden kiivaus on saattanut heidät kärsimättömiksi, kostonhimoisiksi ja hurjiksi. Heidän mielikuvituksensa, jonka yksi ainoa seikka täytti, sulkeutui kaikilta muilta harrastuksilta; he eivät tunteneet sääliä tai armahtavaisuutta; he olisivat voineet uhrata isänsä, äitinsä, jopa koko maailman pienimmällekin huvilleen. Sitävastoin onnellisessa tapojen yksinkertaisuudessa kasvatettu nuorukainen tuntee jo luonnon ensi liikahdusten johtavan häntä helliin ja kiintymystä uhkuviin mielenliikutuksiin. Hänen sääliväinen sydämensä heltyy lähimäisensä kärsimyksistä. Hän vavahtaa ilosta nähdessään jälleen toverinsa; hänen käsivartensa avautuvat vaistomaisesti hyväilevään syleilyyn ja hänen silmänsä osaavat vuodattaa heltymyksen kyyneliä. Hän tuntee häpeää, jos on pahottanut toisten mieltä, ja hän katuu, jos tieten on jotakin loukannut. Jos kuohahtavan veren hehku saattaa hänet kiivastumaan, ärtymään ja vihastumaan, huomaa seuraavassa tuokiossa hänen sydämensä koko hyvyyden hänen perinpohjaisessa katumuksessaan. Hän itkee ja huokailee iskemästään haavasta ja tahtoisi omalla verellään jälleen lunastaa vuodattamansa veren. Koko hänen kiivautensa haihtuu ja hänen ylpeytensä nöyrtyy syyllisyytensä tietoisuudesta. Jos joku on loukannut häntä itseään, niin hänen raivonsa ollessa ylimmillään pieni anteeksi pyyntö, yksi ainoa sana hänet täydelleen lepyttää. Hän antaa anteeksi muiden väärät teot yhtä kernaasti kuin hyvittää omansa. Nuoruudenikä ei ole koston eikä vihan, vaan on sääliväisyyden, lempeyden ja jalomielisyyden ikä. Rohkenenpa väittää — enkä pelkää että kokemus kumoaa väitettäni — että lapsi, joka ei ole turmeltunutta sukua ja joka on säilyttänyt viattomuutensa kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti, tuossa iässä on mitä jalomielisin, paras, helläsydämisin ja rakastettavin ihminen. Tällaista kaiketi teille ei ole koskaan ennen sanottu; sen kyllä uskon, sillä koulujen perinpohjaisessa turmeluksessa kasvatetut filosofit eivät kykene tätä tietämään.