Ei ole ihmissydämelle olennaista asettua onnellisempien ihmisten, vaan niiden sijaan, jotka ovat meitä itseämme surkuteltavammat.
Jos tavataan poikkeuksia tästä säännöstä, niin ne ovat enemmän näennäisiä kuin olennaisia. Niinpä emme asetu sen rikkaan tai ylhäisen henkilön sijaan, johon olemme kiintyneet ystävyyden siteillä; ja vaikka kiintymyksemme tuohon henkilöön onkin vilpitön, ei se kuitenkaan pohjaltaan ole muuta kuin että omistamme itsellemme hänen varallisuutensa tuottamia etuja. Joskus pidämme hänestä silloin kun onnettomuus on häntä kohdannut. Mutta niin kauan kuin hän on onnellinen, ei hänellä ole muuta oikeata ystävää kuin se, joka ei anna näennäisten seikkojen pettää itseään ja joka häntä enemmän säälii kuin kadehtii, huolimatta hänen onnellisista oloistaan.
Tunnemme mielemme heltyvän liikutuksen tunteista tarkastaessamme muutamien säätyluokkien kuten esim. maalaisten ja paimenten onnellista elämää. Sitä mielihyvää, jota tunnemme nähdessämme näiden kunnon ihmisten nauttivan onneansa, ei myrkytä mikään kateus, sillä tunnemme todellista myötätuntoisuutta heitä kohtaan. Miksi? Sentähden, että tunnemme kykenevämme astumaan alas tähän rauhalliseen ja viattomaan tilaan ja nauttimaan samaa onnellisuutta. Tämä on meille tarjona oleva viimeinen turva, joka herättää pelkkiä miellyttäviä ajatuksia, kun meidän näet ainoastaan tarvitsee tahtoa nauttia sen tuottamaa mielihyvää. On aina mieluista huomata omaa voimaansa ja kykeneväisyyttään sekä tarkastaa apukeinojaan, silloinkin, kun emme tahdo niitä käyttää.
Tästä seuraa että, jos tahdomme kasvattaa nuoren miehen ihmisystävälliseksi, ei meidän suinkaan pidä saattaa häntä ihailemaan muiden ihmisten loistavaa asemaa, vaan tulee päinvastoin osottaa tämän aseman varjopuolia ja saattaa nuorukaista pelkäämään tuollaisen kohtalon alaiseksi joutumista. Silloin hän luonnollisesti on raivaava itselleen sellaisen onnentien, jota ei kukaan muu ennen ole astunut.
Toinen perusohje.
Emme koskaan surkuttele toisissa muita kärsimyksiä kuin sellaisia, joilta emme luule olevamme itse turvatut.
_Non ignara mali, miseris succurrere disco.[99]
En tunne mitään niin kaunista, syvää, liikuttavaa ja totta kuin tämä säe.
Miksi kuninkaat eivät tunne sääliä alamaisiaan kohtaan? Sentähden, etteivät koskaan pidä itseään muiden ihmisten kaltaisina. Minkä tähden rikkaat ovat niin kovat köyhiä kohtaan? Sentähden, etteivät pelkää köyhtyvänsä. Miksi aateliset niin suuresti halveksivat kansaa? Siksi että aatelismies ei koskaan tule kansanmieheksi. Miksi turkkilaiset yleensä ovat inhimillisemmät ja vieraanvaraisemmat kuin me? Sentähden, että heidän kokonaan mielivaltaisen hallituksensa vuoksi yksityisihmisten suuruus ja onni alati on epävarma ja horjuva, joten he eivät pidä alenemista ja onnettomuutta tilana, johon eivät voisi joutua.[100] Jokainen saattaa huomenna saada osakseen saman kohtalon kuin se, jota tänään on auttanut. Tämä huomio, joka esiintyy alati itämaalaisissa romaaneissa, aiheuttaa sen, että niitä lukiessamme tunnemme jonkunmoista liikuttavaa heltymystä, jota ei koko meidän kuiva ja teennäinen moraalimme voi herättää.
Älkää siis totuttako oppilastanne oman edullisen asemansa korkeuksista tarkastamaan onnettomien kärsimyksiä ja kovaosaisten työtä, älkääkä toivoko hänessä herättävänne sääliä heitä kohtaan, jos hän pitää noita kärsimyksiä itselleen vieraina. Selittäkää hänelle että noiden poloisien kohtalo voi hänetkin kohdata, että kaikki heidän onnettomuutensa uhkaavat häntäkin ja että tuhannet odottamattomat ja välttämättömät tapaukset minä hetkenä tahansa voivat saattaa hänet niiden uhriksi. Totuttakaa hänet olemaan luottamatta syntyperäänsä, terveyteensä ja rikkauteensa; osottakaa hänelle kaikki onnen vaihtelut ja hakekaa hänelle noita alati liiankin usein esiintyviä esimerkkejä ihmisistä, jotka hänen omaa asemaansa ylhäisemmältä yhteiskunta-asteelta ovat vajonneet mitä kurjimpaan tilaan. Onko tämä tapahtunut heidän omasta vai muiden syistä, ei tässä tule kysymykseen. Eihän hän edes tiedä mitä syyllisyys merkitsee. Älkää koskaan häiritkö hänen tietojensa järjestystä ja opastakaa häntä ainoastaan sellaisilla ohjeilla, jotka soveltuvat hänen käsityskykyynsä. Hänen ei tarvitse olla suuresti oppinut ymmärtääkseen ettei koko inhimillinen oppineisuus voi hänelle vastata, onko hän tunnin kuluttua oleva elävien vai kuolleiden joukossa, eikö munuaisvaiva vielä ennen yön tuloa tuota hänelle hampaiden-kiristystä, onko hän kuukauden kuluttua rikas vai köyhä, onko hän kenties vuoden päästä ruoskanlyöntien pakottamana soutava galeerilaivaa Algeriassa. Mutta älkää suinkaan sanoko hänelle tätä kylmästi, ikäänkuin olisi kysymys katkismuksen ulkoluvusta. Huomatkoon ja tuntekoon hän itse inhimillistä kärsimystä. Saattakaa hänen mielikuvituksensa järkkymään ja pelosta vapisemaan niiden vaarojen johdosta, jotka lakkaamatta ympäröivät jokaista ihmistä. Auetkoot hänen silmänsä näkemään kaikkia noita ammottavia kuiluja, ja takertukoon hän kiinni teihin, kuullessaan teidän niitä kuvailevan, peläten että niihin suistuisi. Mutta tätenhän teemme hänestä aran pelkurin — huomautatte kenties. Tämän saa tulevaisuus osottaa; mutta kaikkein tärkeintä on, että nykyhetkellä teemme hänet inhimilliseksi.