Émile eli Kasvatuksesta

by Jean-Jacques Rousseau

Tässä tarkoituksessa on tärkeätä nyt ruveta seuraamaan vallan vastakkaista tietä, kuin mitä tähän asti on kuljettu ja opastaa nuorukaista ennemmin toisten kokemuksen kuin hänen oman kokemuksensa nojalla. Jos ihmiset häntä pettävät, hän rupeaa heitä vihaamaan; mutta jos hän huomaa heidän kunnioittavan häntä, mutta samalla pettävän toinen toistaan, rupeaa hän heitä säälimään. Maailman näytelmä, sanoo Pythagoras, on Olympian kisojen kaltainen; toiset avaavat puoteja ja ajattelevat ainoastaan omaa etuaan; toiset panevat henkensä alttiiksi saavuttaakseen kunniaa; toiset taas tyytyvät katselemaan leikkejä, ja nämä eivät ole huonoimpia ihmisiä.

Minä tahtoisin, että niin hyvin valittaisiin nuorukaisen seurustelutoverit, että hänellä kaikista heistä olisi hyvä ajatus ja että hän oppisi niin hyvin tuntemaan maailman, että hänellä olisi huono ajatus kaikesta mikä siinä tapahtuu. Tietäköön hän, että ihminen luonnostaan on hyvä, tuntekoon ja arvostelkoon hän lähimäistään itsensä mukaan. Mutta nähköön hän myöskin miten yhteiskunta turmelee ja pahentaa ihmisiä; huomatkoon, että heidän ennakkoluulonsa ovat kaikkien heidän paheidensa lähde. Olkoon hän taipuvainen kunnioittamaan kutakin yksityisihmistä, mutta ylenkatsokoon laumaa. Huomatkoon hän että kaikilla ihmisillä on jotenkin sama naamari; mutta tietäköön hän myös, että on olemassa kauniimpia kasvoja kuin se naamari, joka niitä peittää.

Tällä metodilla on, myöntäkäämme se, varjopuolensa eikä se ole helppo käytännössä toteuttaa. Sillä jos nuorukainen liian aikaisin rupeaa havaitsijaksi, jos hän totutetaan liian läheltä tähystelemään toisten tekoja, hän muuttuu ivaajaksi ja pilkalliseksi, jyrkäksi ja kärkkääksi arvostelemaan. Hän on pitävä huvinaan kuvailla kaikkea synkin värein eikä ole näkevä hyvää siinäkään, mikä on hyvää. Ainakin hän on tottuva ilman kauhua näkemään pahetta ja häijyjä ihmisiä, samoin kuin ihminen tottuu säälittä näkemään onnettomia. Pian yleinen turmelus ei enää ole oleva hänen varotuksenaan, vaan esimerkkinään. Hän on ajatteleva, että koska ihminen kerran on niin huono, ei hänenkään tarvitse koettaa olla parempi.

Jos taaskin tahdotte opettaa häntä periaatteiden avulla ja tutustuttaa hänet sekä ihmissydämen laatuun että niiden ulkonaisten syiden vaikutukseen, jotka muuttavat taipumuksemme paheiksi, niin täten, siirtyen äkkiä havainnollisista seikoista järkiperäisiin, turvaudutte metafysiikkaan, jota hän ei kykene ymmärtämään. Takerrutte siihen hankaluuteen, jota tähän asti olette niin huolellisesti välttänyt, nimittäin että annatte hänelle opetuksia, joilla on opetusten muoto, ja että hänen oman kokemuksensa ja kehityksen alaisen järkensä sijaan asetatte opettajan kokemuksen ja mahtisanan.

Jotta voitaisiin samalla kertaa poistaa nämä molemmat esteet ja saattaa hänet kykeneväksi ymmärtämään ihmissydäntä, ilman että hänen oma sydämensä joutuu turmeltumisen vaaran alaiseksi, neuvoisin näyttämään hänelle ihmisiä kaukaa, näyttämään heitä toisina aikoina ja toisissa seuduin elävinä ja sillä tavoin, että hän voi nähdä edessään tuon näytelmän, voimatta itse siihen toimivana ottaa osaa. Tässä tulee siis historian opetuksen alkaa. Historian avulla on hän lukeva sydänten kirjaa turvautumatta filosofian opetukseen. Historian avulla on hän näkevä sydämet, ollen itse pelkkä katsoja, ilman oman edun tavoittelua ja ilman intohimoa, niiden arvostelijana, eikä niiden kanssarikollisena eikä syyttäjänä.

Oppiaksemme tuntemaan ihmisiä tulee meidän nähdä heidän toimivan. Maailmassa kuulemme heidän puhuvan; he tuovat ilmi puheensa, mutta peittävät tekonsa. Mutta historiassa ovat he paljastetut ja heitä arvostellaan tekojensa mukaan. Heidän puheensakin auttavat meitä heitä oikein arvostelemaan; vertaamalla näet heidän tekojansa heidän puheisiinsa, näemme samalla kertaa mitä he tekevät ja mitä teeskentelevät tekevänsä. Ja kuta enemmän he teeskentelevät, sitä paremmin heidät tunnemme.

Valitettavasti tälläkin tutkistelulla on vaaransa ja monenlaiset varjopuolensa. On vaikeata asettua sellaiselle kannalle, jolta voi arvostella ihmisiä tasapuolisesti. Eräs historian suuria vikoja on se, että se kuvaa ihmisiä paljon enemmän heidän huonojen kuin heidän hyvien ominaisuuksiensa valossa. Koska se on kirjoitettu siten, että se herättää mielenkiintoamme ainoastaan kuvaamillaan vallankumouksilla ja mullistuksilla, ei se puhu mitään kansan elämästä sen kukoistaessa rauhallisen hallituksen tarjoamissa levollisissa oloissa, vaan alkaa puhua tuosta kansasta vasta kun se ei enää tyydy omiin oloihinsa, vaan ottaa osaa naapuriensa asioihin, tai antaa niiden sekaantua omiin asioihinsa. Historia ylistää kansaa vasta silloin, kun se jo on lähellä perikatoaan. Kaikki meidän historialliset teoksemme alkavat siitä, missä niiden pitäisi lopettaa. Meillä on hyvin tarkkoja historiallisia selontekoja kansoista, jotka raukeavat, mutta meiltä puuttuu teoksia, jotka käsittelisivät lisääntyvien ja varttuvien kansojen historiaa. Nämä kansat ovat niin onnellisia ja viisaita, ettei historialla ole mitään niistä sanottavaa. Todella näemme meidänkin päivinämme, että niistä valtioista, jotka parhaiten menestyvät, puhutaan kaikkein vähimmin. Tiedämme siis vaan mitä pahaa tapahtuu; hyvä tuskin herättää mitään huomiota. Ainoastaan häijyt ovat kuuluisia; hyvät unhotetaan pois tai joutuvat naurun alaisiksi. Näin siis sekä historia että filosofia lakkaamatta parjaa ihmiskuntaa.

Lisäksi on tässä vielä huomattava se epäkohta, ettei se kuva, jonka historia antaa tapauksista, tarkalleen vastaa noita tapauksia, sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat esiintyneet. Ne muuttavat muotoaan historioitsijan päässä, mukautuvat hänen tarkoituksensa mukaan ja saavat hänen ennakkoluulojensa värityksen. Kukapa voisi asettaa lukijan juuri kuvaamansa tapauksen tapahtumapaikalle, jotta hän voisi nähdä tuon tapauksen vallan sellaisena kuin se on sattunut? Tiedottomuus tai puolueellisuus väärentävät kaiken. Kuinka erilaisen leiman voikaan historiallinen tapaus saada, jos, tarkoittamatta varsinaista väärentämistä, esitetään laajemmin tai niukemmin sen yhteydessä olevia sivuseikkoja! Jos tarkastamme samaa seikkaa eri näkökannoilta, se tuskin enää näyttää samalta, eikä kuitenkaan mikään muu ole muuttunut kuin tarkastajan tapa katsella. Onko totuuden kunniaksi riittävää mainita minulle tositapaus vallan toisin kuin mitä se on tapahtunut? Kuinka usein on joku eteen sattunut puu, jonka tiellä oloa ei ole huomattu, joku oikealla tai vasemmalla oleva kallio tai tuulen nostama tomupyörre ratkaissut taistelun päätöksen, ilman että kukaan sitä on huomannut! Tämä ei kuitenkaan estä historioitsijaa mainitsemasta tappion tai voiton syitä niin varmasti, kuin olisi hän itse ollut kaikkialla mukana. Mitä siis liikuttavat minua tapahtumat, kun niiden syyt ovat minulle tuntemattomat; ja minkä opetuksen voin saada tuollaisesta tapahtumasta, jonka oikea syy on minulta salattu? Historioitsija tosin mainitsee minulle yhden syyn, mutta itsensä kuvitteleman; eikä edes kritiikki, josta tehdään niin paljo melua, ole muuta kuin arvaamistaitoa, eli taitoa useista valheista valita se, joka enimmin vivahtaa totuuteen.

Ettekö koskaan ole lukenut "Kleopatraa" tai "Cassandraa" tai muita tämänkaltaisia kirjoja? Tuollaisten kirjojen tekijä valitsee tunnetun tapauksen; sitten hän sovittaa sen tarkoituksiinsa, koristaa sitä keksimillään yksityiskohdilla ja henkilöillä, joita ei koskaan ole ollut olemassa sekä kyhäämillään kuvauksilla, täten liittäen toisen mielikuvituksensa tuotteen toiseen, tehdäkseen teoksensa lukemisen miellyttäväksi. Minä huomaan tuskin muuta eroa tällaisten romaanien ja tavallisten historiallisten teosten välillä kuin että romaaninkirjoittaja antautuu enemmän oman mielikuvituksensa valtoihin, historioitsija taas enemmän mukautuu toisten mielikuvitukseen. Tähän voisin vielä lisätä, että edellinen asettaa itselleen jonkun siveellisessä suhteessa hyvän tai huonon päämäärän, jonka jälkimäinen kokonaan sivuuttaa.

Joku saattaa huomauttaa, että historiallisen esityksen tarkkuus herättää vähempää mielenkiintoa kuin tapojen ja luonteiden tarkka kuvaaminen; kunhan vaan ihmissydän on hyvin kuvattu, ei muka merkitse juuri mitään, onko tapahtumat tarkoin todellisuuden mukaan kerrottu; sillä — näin arvellaan — mitä meitä liikuttavat kaksi tuhatta vuotta sitten sattuneet tapaukset? Se, joka näin arvelee, saattaa olla oikeassa, kunhan nuo kuvat on esitetty luonnon mukaisesti; mutta jos suurin osa niistä perustuu yksistään historioitsijan mielikuvitukseen, joudumme saman epäkohdan alaiseksi, jota juuri olemme tahtoneet välttää ja teemme kirjailijoiden määräysmahdille myönnytyksen, jota emme ole tahtoneet tehdä opettajalle. Jos oppilaani ei saa nähdä muita kuin mielikuvituksen hiomia kuvia, pidän parempana, että ne ovat minun oman käteni kuin muiden piirtämiä; ainakin ne silloin soveltuvat hänelle paremmin.