Émile eli Kasvatuksesta

by Jean-Jacques Rousseau

Tähän vikojen aikaan soveltuvat hyvin tarut ja sadut. Arvostelemalla syyllistä vieraan naamarin muodossa oikaisemme häntä loukkaamatta. Ja hän ymmärtää silloin, ettei tuo satu ole valhetta, huomatessaan minkä totuuden se sisältää häneen itseensä nähden. Lapsi, jota ei koskaan ole petetty imartelevalla ylistelyllä, ei ymmärrä mitään ylempänä tutkistelemastani eläinsadusta. Mutta se ajattelematon nuorukainen, joka juuri on joutunut imartelijan petoksen uhriksi, käsittää ihmeen hyvästi, että korppi oli suuri hölmö. Täten hän yksityistapauksesta johtaa yleisen ohjesäännön; ja hänen saavuttamansa kokemus, jonka muuten pian unhottaisi, painuu sadun avulla hänen mieleensä. Ei ole ainoatakaan moraalista tietoa, jota ei voisi saavuttaa muiden tai oman kokemuksen nojalla. Niissä tapauksissa, jolloin on vaarallista itse saavuttaa tällainen kokemus, johdettakoon se historiasta. Mutta jos omalla kokeilulla ei ole vahingollisia seurauksia, on parasta että nuori mies siihen antautuu; sitten saattaa satujen avulla muodostaa hänen tuntemistaan yksityistapauksista yleisiä ohjesääntöjä.

En kuitenkaan tarkoita, että näiden ohjesääntöjen tulee olla täysin kehitettyjä tai edes sanoin lausuttuja. Ei mikään ole niin turhaa ja nurinkurista kuin se moraalinen opetus, joka asetetaan useimpien eläinsatujen loppuun, ikäänkuin tämä moraali ei selviäisi tai ikäänkuin sen ei ainakin pitäisi selvitä itse sadusta, niin että lukija sen huomaa. Miksi siis liittämällä tämä moraali loppuun riistetään häneltä huvi itse löytää se. Opettamistaito piilee siinä, että oppilas tuntee huvia opetuksesta. Jotta se siis häntä huvittaisi, ei hänen oma järkensä saa jäädä siihen määrään toimettomaksi puheenne suhteen, ettei hänellä ole mitään tekemistä ymmärtääkseen teitä. On tärkeätä että opettajan itserakkaus aina antaa sijaa oppilaankin itserakkaudelle; on tärkeätä, että oppilas voi itsekseen sanoa: minä käsitän, tajuan, toimin ja opin. Syynä siihen, että italialaisen komedian ilveilijä tekee ikävystyttävän vaikutuksen on muun muassa se että hän yhä selittelee katsojille kömpelöitä sukkeluuksia jotka kaikki ilman sitäkin liian hyvin ymmärtävät. Minä puolestani en ollenkaan tahdo, että opettaja ja vielä vähemmin kirjailija, olisi tuollainen ilveilijä Tulee aina saattaa itsensä ymmärrettäväksi; mutta ei pidä sanoa kaikkea: se näet, joka sanoo kaiken, sanoo itse teossa sangen vähän, sillä lopulta ei kukaan häntä kuuntele. Mitä merkitsevät nuo neljä säettä jotka La Fontaine liittää sen satunsa loppuun joka kertoo pöyhistelevästä sammakosta? Pelkääkö hän ettei häntä olla ymmärretty? Tarvitseeko tämän suuren maalaajan kirjoittaa nimet niiden esineiden alle joita kuvaa? Kaukana siitä, että hän täten yleistäisi moraaliansa, hän yksityistää sitä ja ikäänkuin rajoittaa sen mainitsemiinsa esimerkkeihin ja estää ulotuttamasta sitä muihin. Minä neuvoisin ennenkuin lasketaan tämän verrattoman tekijän sadut nuorukaisen käteen, jättämään niistä pois nuo johtopäätökset, joiden avulla tekijä vaivaa itseään selittämällä sellaista, minkä jo on sanonut yhtä selvästi kuin miellyttävästi. Jos ei oppilaanne ymmärrä noita satuja ilman loppuselitystä, voitte olla varma siitä, ettei hän niitä ymmärrä edes tämän avulla.

Olisi varsin tärkeätä, että mainitun kirjailijan sadut luettaisiin järjestyksessä, joka enemmän vastaisi kasvattavaa tarkoitusta ja nuorukaisen tunne-elämän ja tietojen kehitysmäärää. Saattaako kuvitella mitään järjettömämpää kuin se, että seurataan satukokoelman numerojärjestystä, ottamatta huomioon tarpeen ja tilaisuuden vaatimusta! Ensin siinä on satu korpista, sitten heinäsirkasta,[113] sitten sammakosta, sitten kahdesta muulista j.n.e. Mieleeni johtuu etenkin satu muuleista, muistellessani nuorukaista, joka oli kasvatettu pankkialaa varten ja jonka päähän oli ahdettu mitä kummallisimpia ajatuksia tämän uran erinomaisuudesta. Tämä nuorukainen luki, oppi ulkoa, lausui ja lausui toistamiseen tätä satua lukemattomat kerrat, siitä koskaan saamatta epäedullista käsitystä urasta, jolle hän oli määrätty. Enpä koskaan ole nähnyt lasten kelvollisesti käytännössä toteuttavan lukemansa sadun opetusta, enkä edes koskaan ole tavannut ketään, joka olisi koettanut heitä saattaa sitä toteuttamaan. Tällaisen ulkoluvun verukkeena on siveellinen opetus; mutta sekä äidin että lapsen todellinen tarkoitus onkin se, että lukuisa koolla oleva seura kääntäisi huomionsa pienokaiseen, kun hän lausuu satujaan. Hän unhottaakin ne kaikki suuremmaksi tultuaan, silloin kun ei enää kysytä niiden esittämistä, vaan niiden opetuksien noudattamista. Sanon siis vielä kerran, että ainoastaan aikaihmiset voivat tuollaisista saduista oppia, ja nyt on se aika käsissä, jolloin Émilen tulee niihin ryhtyä.

Tarkoitukseni ei suinkaan ole kajota kaikkiin yksityiskohtiin, ja sen vuoksi osotan yleispiirtein mitkä tiet johtavat pois oikealta tieltä, jotta opittaisiin niitä välttämään. Luulen että oppilaanne seuraten minun osottamaani tietä on ostava itselleen ihmisten ja itsensä tuntemusta mahdollisimman halvalla hinnalla ja että te saatatte hänet kykeneväksi tarkastamaan onnen vaiheita, ilman että kadehtii sen suosikkeja, sekä tyytymään itseensä, ilman että luulee olevansa muita ihmisiä viisaampi. Aluksi olette hänestä tehnyt toimivan henkilön, sittemmin tehdäksenne hänestä katsojan; nyt on työnne vietävä perille saakka; katsojien istuimilta näet havaitsemme esineet sellaisina, kuin ne näyttävät olevan; itse näyttämöllä näemme ne sellaisina kuin ne ovat. Saadaksemme yleiskatsauksen jostakin, tulee meidän asettua määrämatkan päähän: mutta nähdäksemme yksityiskohdat tulee meidän lähestyä tarkastuksemme esinettä. Mutta millä oikeudella nuorukainen astuu sisään maailman hyörinään? Mikä oikeus hänellä on perehtyä näihin synkkiin mysteerioihin? Pelkät huvitukset täyttävät hänen ikänsä harrastukset; tähän saakka on hänen määräysvaltansa rajoittunut yksistään häneen itseensä, ja tämä määräysvalta ei merkitse juuri mitään. Ihminen on arvottomin kaikista tavaroista; ja tärkeistä omistamisoikeuksistamme on oman persoonamme omistaminen aina kaikkein vähäpätöisin.

Kun näen miten vilkkaimman toiminnan iässä annetaan nuorukaisten harjottaa puhtaasti mieteperäisiä opintoja, ja miten he sitten ilman vähintäkään kokemusta sysätään ulos maailmaan ja toimiin, loukataan mielestäni yhtä paljo järkeä kuin luontoa, enkä enää ihmettele että niin harvat ihmiset tietävät, miten heidän tulee menetellä ja käyttäytyä. Mikä eriskummainen ajatussuunta saattaakaan meidät oppimaan niin paljon hyödyttömiä seikkoja, kun toiminnan taitoa sitävastoin pidetään vallan arvottomana! Väitetään, että meitä kasvatetaan yhteiskunta-elämää varten, mutta itse teossa meitä opetetaan kuin jokaisen meistä tulisi koko ikänsä yksin mietiskellä kopissaan tai välinpitämättömien ihmisten kanssa pohtia ilmasta temmattuja kysymyksiä. Luullaan opetettavan elämisen taitoa lapsille, kun niille opetetaan muutamia ruumiin väänteitä ja muutamia puhetapoja, jotka ovat vailla kaikkea merkitystä. Minäkin olen opettanut Émilelle elämisen taitoa, sillä olen opettanut häntä elämään oman itsensä seurassa ja lisäksi ansaitsemaan leipänsä; mutta tämä ei riitä. Elääkseen maailmassa tulee osata kohdella ihmisiä, tulee tuntea ne keinot, joiden avulla heihin voi vaikuttaa, tulee osata laskea yksityisetujen vaikutukset ja vastavaikutukset yhteiskuntaelämässä ja niin tarkoin edeltäpäin arvata tapahtumia, että harvoin erehtyy yrityksissään tai että kumminkin aina on valinnut parhaat keinot onnistuakseen. Lait eivät salli nuorukaisten hoitaa omia asioitaan ja vapaasti määrätä omaisuutensa käyttämistä. Mutta mitä nämä varokeinot heitä hyödyttäisivät, jos he eivät täysi-ikäisyyden aikaan asti voisi koota mitään kokemusta? He eivät olisi voittaneet mitään tällä odotusajalla ja olisivat yhtä kokemattomia kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisinä kuin viisitoistavuotiaina. Epäilemättä tulee estää nuorta miestä, jota tietämättömyytensä sokaisee tai intohimonsa vievät harhaan, vahingoittamasta itseään. Mutta joka iässä on sopivaa olla hyväntekevä ja viisaan miehen ohjatessa tukea onnettomia, jotka ovat avun tarpeessa.

Imettäjät ja äidit kiintyvät lapsiin sen huolenpidon nojalla, jota omistavat niille. Yhteiskunnallisten hyveiden harjottaminen painaa ihmissydämen syvimpään rakkauden ihmiskuntaan; hyvää tekemällä tulemme itse hyviksi, sen varmempaa keinoa en tunne. Totuttakaa oppilastanne kaikkiin niihin hyviin tekoihin, jotka ovat hänelle tarjona. Olkoon tarvitsevien etu aina myös hänen oma etunsa. Älköön hän auttako heitä ainoastaan kukkarollaan, vaan myöskin huolenpidollaan. Palvelkoon ja suojelkoon hän heitä ja uhratkoon heille oman persoonansa ja aikansa ja hoitakoon heidän asioitaan; koko elämässään ei hän ole hoitava sen jalompaa virkaa. Kuinka monet sorretut, joita ei koskaan olisi kuultu, saavuttavat oikeutta, kun hän sitä pyytää heille, osottaen tuota pelotonta lujuutta, jonka hyveen harjoittaminen tuottaa, kun hän pakottaa suurten ja rikkaiden ovet aukenemaan, kun hän, jos niin tarvitaan, menee valtaistuimen juurelle asti saattamaan kuuluviin onnettomien äänen, joilta kaikki tiet ovat heidän kurjuutensa takia tukitut ja joita pelko tulla rangaistuksi muiden heille tekemistä vääryyksistä estää valittamastakin.

Mutta teemmekö siis Émilestä harhailevan ritarin, vääryyksien poistajan, maankulkijan? Pitääkö hänen sekaantua yleisiin asioihin, esiintyä viisaana ja lakien suojelijana ylhäisten virkamiesten ja hallitsijan edessä, syyttäjänä tuomarin tykönä ja asianajajana oikeudessa? Tämä kaikki on minulle yhdentekevää. Leikkisät ja naurettavat nimet eivät muuta asioiden luonnetta. Émile on tekevä kaikkea, minkä tietää hyödylliseksi ja hyväksi. Sen enempää hän ei ole tekevä, ja hän tietää, ettei hänelle mikään muu ole hyödyllistä ja hyvää tehdä, kuin se mikä sopii hänen iälleen. Hän tietää, että hänen ensimäinen velvollisuutensa kohdistuu häneen itseensä, että nuorukaisten tulee olla varuillaan itseensä nähden, olla varovaisia käytöstavassaan, osottaa kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan, olla ujoja ja hienotuntoisia, niin etteivät aiheettomasti puhu, vaatimattomia välinpitämättömissä seikoissa, mutta uskaliaita tekemään hyvää ja rohkeita sanomaan totuutta. Sellaisia olivat nuo mainehikkaat roomalaiset, jotka ennenkuin pääsivät julkisiin virkoihin viettivät nuoruutensa päivät ahdistaen rikosta ja puolustaen viattomuutta, tavoittelematta muuta etua kuin sitä, että oppisivat ja kehittyisivät palvelemalla oikeutta ja suojelemalla hyviä tapoja.

Émile ei pidä torasta ja riidasta, ei ihmisten[114] eikä edes eläinten kesken. Hän ei koskaan ole ärsyttänyt kahta koiraa tappeluun eikä härnännyt koiraa ajamaan takaa kissaa. Tämä rauhallinen luonnonlaatu on hänen kasvatuksensa tulos, se kun ei ole ollenkaan kiihottanut hänessä itserakkautta eikä liian suurta luuloa itsestään, vaan on taivuttanut hänet pois hakemasta mielihyvää hallitsemisesta ja toisten onnettomuudesta. Hän kärsii nähdessään toisten kärsivän; tämä on luonnollinen tunne. Se että nuori mies paatuu jopa nauttii nähdessään tuntevan olennon kärsivän, johtuu hänen turhamielisyydestään, joka saattaa hänet luulemaan olevansa joko viisautensa tai etevämmyytensä nojalla vapaa tuosta kärsimyksestä. Sellainen henkilö, jonka henki on pidetty vapaana tällaisesta nurinkurisuudesta, ei myöskään lankea sen tuottaman paheen uhriksi. Émile on siis rauhaa rakastava. Onnen kuva häntä miellyttää ja kun hän voi olla osallisena sen aikaansaamisessa, tuottaa tämä hänelle lisäkeinon itse tuntemaan onnellisuutta. Minulla ei ole syytä olettaa, että hän nähdessään onnettomia osottaisi heitä kohtaan tuota tehotonta ja julmaa sääliä, joka tyytyy surkuttelemaan niitä kärsimyksiä, mitkä voisi parantaa. Hänen toiminnanhaluinen hyväntekeväisyytensä on pian antava hänelle sellaisen auttamistaidon, jota kovasydämisempi ei voisi saavuttaa tai jonka saavuttaisi vasta myöhemmin. Jos hän näkee toveriensa kesken vallitsevan eripuraisuutta, koettaa hän sovittaa heidät keskenään. Jos hän näkee murheellisia, ottaa hän selvän heidän huolistaan. Jos hän näkee kahden ihmisen vihaavan toinen toistaan, tahtoo hän tietää heidän vihamielisyytensä syyn. Jos hän näkee jonkun poloisen kituvan mahtavan tai rikkaan sorrosta, hän tutkii ne salaiset juonet, jotka tätä sortoa verhoavat. Ja hänen näin osottaessaan myötätuntoisuutta kaikkia onnettomia kohtaan, eivät ne keinot, joiden avulla heidän kärsimyksensä ovat lopetettavissa, ole hänelle yhdentekevät. Mitä on meidän siis tekeminen, jotta tästä hänen taipumuksestaan saavuttaisimme hänen iälleen soveltuvan hyödyn? Meidän tulee järjestää hänen toimenpiteensä ja tietonsa ja turvautua hänen intoonsa näitä molempia lisätäksemme.

En väsy toistamiseen terottamasta tätä ohjettani: antakaa kaikki opetuksenne nuorukaisille ennemmin tekojen kuin puheiden muodossa. Älkööt he oppiko kirjoista mitään sellaista, minkä kokemus voi heille opettaa. Kuinka mieletöntä on harjottaa heitä puhujiksi, ennenkuin heillä on mitään puhuttavaa ja luulla että, heidän vielä istuessaan koulunpenkillä, voi saada heidät omistamaan intohimoisen puheen voimaa ja koko kehottelutaidon pontevuutta, heillä kun ei ole mitään halua ketään kehotella. Kaikki kaunopuheisuuden säännöt tuntuvat pelkältä lorulta siitä, joka ei osaa sitä käyttää hyväkseen. Mitä hyödyttää koulupoikaa tietää kuinka Hannibal menetteli taivuttaakseen soturinsa kulkemaan alppien yli? Jos näiden korupuheiden asemesta opetatte hänelle, miten hänen tulee taivuttaa opettajansa myöntämään hänelle lomaa koulusta, voitte olla varma siitä, että hän tarkkaavammin seuraa osviittojanne.

Jos tahtoisin opettaa kaunopuheisuutta nuorukaiselle, jonka kaikki intohimot jo olisivat kehittyneet, osottaisin hänelle lakkaamatta esineitä, jotka olisivat omansa näitä hänen intohimojaan kiihottamaan ja tutkisin hänen kanssaan millaista kieltä hänen tulisi käyttää puhuessaan toisten ihmisten kanssa saadakseen heidät edistämään hänen omia pyyteitään. Mutta minun Émileni ei ole niin edullisessa asemassa kaunopuheisuuteen nähden. Hänellä kun on melkein yksinomaan aineellisia tarpeita, tarvitsee hän vähemmin muita kuin muut tarvitsevat häntä. Ja kun hänellä ei ole mitään heiltä pyydettävää itseään varten, ei se, mihin hän tahtoo heitä kehottaa, niin läheltä koske häntä, että hän sen johdosta suuresti innostuisi. Siitä seuraa, että hän yleensä puhuu yksinkertaisesti ja ilman kuvalauseita. Hän jättää puheestaan pois kaiken koristelun, sillä hänen tarkoituksensa on yksistään se, että häntä ymmärretään. Hänellä on sangen vähän ajatelmia, sillä hän ei ole tottunut yleistämään käsitteitään; hän käyttää ainoastaan harvoja vertauskuvia, sillä hän on harvoin intohimoisessa mielentilassa.