Mutta nythän on selvää, ettei tämä väitetty oikeus tappaa voitetut mitenkään johdu sotatilasta. Jo yksistään siitä syystä, ettei alkuperäisessä riippumattomuudessaan elävillä ihmisillä ole keskenään kyllin kestäviä suhteita, jotta nämä loisivat rauhantilan tai sotatilan, eivät he ole suinkaan luonnostaan vihollisia. Asiain suhteet eivätkä ihmisten suhteet luovat sodan; ja kun sotatila ei saata syntyä yksinkertaisista henkilökohtaisista suhteista, vaan yksinomaan aineellisista, ei yksityissotaa eli sotaa mies miestä vastaan saata olla olemassa luonnontilassa, missä ei ole pysyvää omaisuutta, eikä yhteiskuntatilassa, missä kaikki on lakien määrättävissä.
Mieskohtaiset kahakoimiset, kaksinkamppailut, taistelut ovat tekoja, jotka eivät luo mitään erikoista tilaa; ja mitä tulee yksityissotiin, Ludvig IX:n, Ranskan kuninkaan, säädösten sallimiin ja jumalanrauhan keskeyttämiin, niin ovat ne läänityslaitoksen väärinkäytöksiä, järjestelmän, joka oli mieletön jos mikään ja joka oli ristiriidassa luontaisoikeuden periaatteiden ja kaiken hyvän valtiotaidon kanssa.
Sota ei ole siis mikään suhde miehen ja miehen, vaan valtion ja valtion välillä, eivätkä siinä yksityiset ole vihamiehiä muutoin kuin sattumalta, eivät suinkaan ihmisinä, eivätkä kansalaisinakaan,[4] vaan sotilaina; eivät suinkaan isänmaan jäseninä, vaan sen puolustajina. Lyhyesti: kullakin valtiolla voi olla vihollisinaan toisia valtioita, eikä yksityisiä ihmisiä, koska eriluontoisten asiain välillä ei saata olla olemassa mitään todellista suhdetta.
Tämä periaate soveltuukin kaikkien aikojen vakiintuneihin menettelyohjeisiin ja kaikkien sivistyneiden kansojen pysyviin toimintatapoihin. Sodanjulistukset ovat vähemmän tiedonantoja vallanpitäjille kuin heidän alamaisilleen. Muukalainen, olkoonpa sitten kuningas, yksityinen henkilö tai kansa, joka ryöstää, tappaa tai pidättää alamaisia julistamatta sotaa ruhtinaalle, ei ole vihollinen, vaan rosvo. Sodan kestäessä anastaa tosin oikeamielinenkin ruhtinas vihollismaassa kaikki, mikä kuuluu valtiolle; mutta hän kunnioittaa yksityisten henkeä ja omaisuutta: hän kunnioittaa oikeuksia, joihin hänen omatkin oikeutensa perustuvat. Koska sodan tarkoituksena on vihollisvaltion hävittäminen, on oikeus tappaa sen puolustajat milloin heidät vain tavataan ase kädessä; mutta heti kun he niistä luopuvat ja antautuvat vangeiksi ja kun he näin lakkaavat olemasta vihollisia tai vihollisen välikappaleita, muuttuvat he yksinkertaisesti ihmisiksi, eikä kellään ole enään oikeutta ottaa heidän henkeänsä. Joskus voidaan tappaa valtio tappamatta ainoatakaan sen jäsentä: sota ei anna oikeutta muuhun kuin mikä on tarpeen sen päämäärän saavuttamiseksi. Nämä periaatteet eivät ole Grotiuksen: ne eivät perustu runoilijain arvovaltaan; mutta ne johtuvat asioiden luonnosta ja perustuvat järkeen.
Mitä tulee valloitusoikeuteen, niin ei sillä ole muuta perustusta kuin väkevämmän laki. Ellei sota anna voittajalle oikeutta teurastaa voitettuja kansoja, niin ei tämä oikeus, jota ei hänellä ole, saata myöskään antaa hänelle oikeutta panna niitä ikeeseen. Ei ole oikeutta tappaa vihollista muulloin kuin silloin kun ei voida tehdä häntä orjaksi: oikeus tehdä hänet orjaksi ei siis johdu oikeudesta ottaa hänet hengiltä; niinmuodoin on epätasaista vaihtokauppaa panna hänet ostamaan vapautensa hinnalla henki, johon ei kellään ole mitään oikeutta. Kun perustetaan elämän ja kuoleman oikeus orjuuttamisoikeuteen, ja orjuuttamisoikeus elämän ja kuoleman oikeuteen, niin eikö ole selvää, että silloin tehdään kehäpäätelmä?
Vaikkapa otaksuisimme tuon kamalan kaikkien tappamisen oikeudenkin mahdolliseksi, niin sanon minä, ettei sodassa tehty orja eikä ikeeseen pantu kansa ole velvollinen herraansa kohtaan mihinkään muuhun kuin tottelemaan häntä niin paljon kuin on pakko. Ottamalla korvauksen hänen hengestään ei voittaja ole sitä suinkaan hänelle ilmaiseksi lahjoittanut; sensijaan että olisi tappanut hänet vahingokseen, on hän tappanut hänet hyödyllisellä tavalla. Kaukana siitä, että hän olisi saanut häneen nähden mitään voimaan lisäksi tulevaa oikeusvaltaa, jää siis sotatila pysymään heidän välilleen kuten ennenkin; heidän suhteensakin on sen seuraus, eikä sodan oikeuden käyttäminen suinkaan edellytä rauhansopimusta. He ovat kyllä tehneet jonkunlaisen sopimuksen; olkoon, mutta tämä sopimus, millään tavalla hävittämättä sotatilaa, edellyttää sen jatkumista.
Miltä kannalta siis katseltaneekaan asioita, on orjuuttamisoikeus mitätön, ei ainoastaan siksi, että se on väärä, vaan myös siksi, että se on järjetön eikä merkitse mitään. Nämä sanat orjuus ja oikeus ovat toisilleen vastakkaisia; ne tekevät toisensa tyhjiksi. Olkoon sitten kysymyksessä ihmisen suhde ihmiseen tai yksityisen suhde kansaan, tällainen puhe on aina oleva yhtä mieletöntä: "Minä teen sinun kanssasi sopimuksen, joka tarkoittaa kokonaan sinun vahinkoasi ja minun hyötyäni, jota minä noudatan niin kauvan kuin minä näen hyväksi ja jota sinä noudatat niin kauvan kuin minä näen hyväksi."
Viides luku.
On aina palattava ensimäiseen sopimukseen.
Vaikka myöntäisinkin kaikki, mitä olen tähän asti vastustanut, eivät itsevaltiuden puolustajat silti pääsisi sen pitemmälle. Aina tulee kuitenkin olemaan suuri eroitus joukon orjuuttamisen ja yhteiskunnan hallitsemisen välillä. Jos erillään pysyttelevät ihmiset joutuvatkin toinen toisensa jälkeen yhden ainoan valtaan, niin miten suureksi heidän lukunsa saattaneekaan paisua, näen minä siinä vain herran ja orjia, enkä suinkaan kansaa ja sen päämiestä: se on kyllä, jos niin tahdotaan, jonkunlainen ryhmämuodostuma, mutta ei suinkaan yhteiskunnallinen kokonaisuus: siinä ei ole olemassa yleistä hyvää eikä valtioruumista. Vaikka tämä mies olisi laskenut valtansa alle puolet maailmaa, ei hän kuitenkaan koskaan ole muuta kuin yksityishenkilö; hänen etunsa, eroitettuna muiden edusta, ei ole koskaan muuta kuin yksityisetu. Jos tämä mies sortuu, jää hänen valtakuntansa hänen jälkeensä hajanaiseksi ja yhteydettömäksi, niinkuin tammikin hajoaa ja raukenee tuhkaläjäksi sitten kun tuli on sen syönyt.