Mutta kun meidän valtiomiehemme eivät voi jakaa ylintä valtiovaltaa sen periaatteeseen nähden, jakavat he sen sen esineeseen nähden; he jakavat sen voimaan ja tahtoon, lakiasäätävään valtaan ja toimeenpanevaan valtaan, verotuksen, oikeudenkäytön ja sodankäynnin oikeuksiin, sisäiseen hallintoon ja valtaan tehdä sopimuksia ulkomaiden kanssa: väliin he sekoittavat kaikki nämä osat, ja väliin he ne eroittavat: he tekevät ylimmästä valtiovallasta jonkunlaisen haaveellisen, useista erilaisista kappaleista kyhätyn olemuksen: se on aivan samaa kuin jos he rakentaisivat ihmisen useammista ruumiista, joista yhdellä olisi silmiä, toisella käsiä, kolmannella jalkoja, eikä mitään muuta. Japanilaisten silmänkääntäjäin sanotaan paloittelevan lapsen katsojain nähden, heittävän ilmaan kaikki sen jäsenet, yhden toisensa jälkeen ja sitten pudottavan taas saman lapsen maahan elävänä ja aivan eheänä. Kutakuinkin samanlaisia ovat meidän valtiomiestemme veijaritemput; paloiteltuaan yhteiskuntaruumiin oikealla markkinailveilijän näppäryydellä, kasaavat he taas sen jäsenet jollakin ihmeellisellä tavalla.
Tämä erehdys tulee siitä, ettei ole muodostettu tarkkaa käsitystä ylimmästä valtiovallasta ja että on pidetty tämän vallan osina sellaista, mikä oli vain sen ilmausta. Niinpä on esim. katsottu sodan julistamista ja rauhan solmimista ylimmän valtiovallan teoiksi, mitä ne eivät suinkaan ole, koska mikään näistä teoista ei ole laki, vaan ainoastaan lain sovellutus, erikoisteko, joka saattaa lain määräyksen toimintaan, kuten tullaan selvästi näkemään silloin kun laki-sanaan liittyvä ajatus tarkemmin määritellään.
Jos samalla tavoin tutkittaisiin muitakin jakoja, huomattaisiin, että erehdytään joka kerta kun luullaan nähtävän ylin valtiovalta paloiteltuna; että ne oikeudet, joita pidetään tämän ylimmän valtiovallan osina, ovat kaikki sen alaisia ja edellyttävät aina korkeinta tahtoa, jonka toimeenpanoa nämä oikeudet vain ovat.
On mahdoton sanoa, kuinka paljon tämä epätarkkuus on himmentänyt valtio-oikeuden alalla esiintyneiden kirjailijain lausuntoja silloin kun he ovat määräämiensä periaatteiden johdolla käyneet arvostelemaan kuninkaiden ja kansojen keskinäisiä oikeuksia. Jokainen voi nähdä Grotiuksen ensimäisen kirjan kolmannesta ja neljännestä luvusta, kuinka tämä oppinut mies ja hänen kääntäjänsä Barbeyrac sekaantuvat ja kietoutuvat viisasteluihinsa pelätessään sanovansa omien tarkoitusperiensä mukaan liikaa tai liian vähän ja loukkaavansa etuja, jotka heidän oli sovitettava. Grotius, Ranskaan paenneena, isänmaahansa tyytymättömänä, haluten imarrella Ludvig XIV:tä, jolle hänen kirjansa on omistettu, ei säästä mitään riistääkseen kansoilta kaikki niiden oikeudet ja omistaakseen ne kaikella mahdollisella taidolla kuninkaille. Samaa olisi myöskin kernaasti tahtonut Barbeyrac, joka omisti käännöksensä Englannin kuninkaalle Yrjö I:lle. Mutta onnettomuudeksi pakotti Jaakko II:sen karkoitus, jota hän nimittää kruunustaluopumiseksi, häntä olemaan varuillaan, koukuttelemaan ja keksimään verukkeita, jottei tulisi tehneeksi Wilhelmistâ vallananastajaa. Jos nämä kaksi kirjailijaa olisivat omaksuneet oikeat periaatteet, olisivat kaikki vaikeudet hävinneet ja he olisivat aina olleet johdonmukaisia; mutta silloin olisivat he myös lausuneet surullisen totuuden, eivätkä he olisi imarrelleet ketään muuta kuin kansaa. Mutta totuushan ei suinkaan vie rikkauteen eikä onneen, eikä kansa jakele lähettilääntoimia eikä professorinpaikkoja eikä eläkkeitä.
Kolmas luku.
Voiko yleistahto erehtyä?
Edellisestä seuraa, että yleistahto on aina oikea ja että se tähtää aina yleiseen hyötyyn; mutta siitä ei seuraa, että kansan päätökset olisivat aina yhtä oikeita. Kukin tahtoo kyllä aina omaa parastansa, mutta ei huomaa sitä aina: kansaa ei käy milloinkaan lahjominen, mutta kylläkin pettäminen, ja vain silloin näyttää se tahtovan sellaista, mikä on pahaa.
Useinkin on suuri eroitus kaikkien tahdon ja yleistahdon välillä: jälkimäinen katsoo vain yhteistä etua, edellinen katsoo yksityisetua, eikä ole muuta kuin yksityistahtojen summa: mutta ottakaa näistä samaisista tahdoista pois toisten liian suuret ja toisten liian pienet vaatimukset, jotka hävittävät toisensa,[8] niin jää eroitusten summaksi yleistahto.
Ellei silloin kun kansa tarpeellisilla tiedoilla varustettuna tekee päätöksiään, kansalaisilla olisi mitään yhteyttä keskenään, olisi pienten eroitusten suuresta luvusta aina tuloksena yleistahto, ja päätös olisi aina hyvä. Mutta kun syntyy salajuonia, osaliittoja suuren liiton vahingoksi, muuttuu jokaisen tällaisen liiton tahto yleiseksi sen jäseniin nähden ja yksityiseksi valtioon nähden: silloin voidaan sanoa, ettei ole enään yhtä monta äänestäjää kuin on ihmistä, vaan yhtä monta kuin on liittoa; eroitukset käyvät vähemmän lukuisiksi ja antavat vähemmän yleisen tuloksen. Kun vihdoin joku liitto on paisunut niin suureksi, että se voittaa kaikki muut, niin ei tuloksena ole enää pienten eroitusten summa, vaan yksi ainoa eroitus; silloin ei ole enään yleistahtoa, ja voittava mielipide on vain yksityinen mielipide.
Jotta siis yleistahto pääsisi selvästi ilmenemään, on tärkeätä, ettei valtiossa ole osayhtymiä ja että kukin kansalainen noudattaa vain omaa mielipidettänsä.[9] Sellainen oli suuren Lykurgoksen verraton ja ylevä järjestelmä. Mutta jos on olemassa osayhtymiä, täytyy niiden lukua lisätä ja pysyttää ne tasa-arvoisina, kuten tekivät Solon, Numa, Servius. Vain nämä varovaisuustoimenpiteet saavat aikaan sen, että yleistahto on aina valistunut ja ettei kansa erehdy.