Olettakaamme, että valtion muodostaa kymmenentuhatta kansalaista. Ylintä valtiovaltaa voidaan tarkastella vain yhteytenä ja kokonaisuutena; mutta kukin yksityinen otetaan huomioon yksilönä, koska hän on alamainen; niinpä suhtautuu nyt ylin valtiovalta alamaiseen niinkuin kymmenentuhatta yhteen: se merkitsee, että kullakin valtion jäsenellä on kohdaltaan vain kymmenestuhannes osa ylimmästä vallasta, vaikkakin hän on sen vallassa kokonaan. Jos taas kansan muodostaa satatuhatta ihmistä, ei alamaisten asema siitä muutu, vaan kantaa kukin samalla tavalla lakien koko herruutta, sillä välin kun hänen äänellään, joka on supistunut sadanneksituhannenneksi osaksi, on kymmenen kertaa vähemmän vaikutusta niiden säätämiseen. Näin siis alamainen pysyy aina yksikkönä, mutta ylimmän vallan suhde kasvaa sitä mukaa kuin kansalaisten lukumäärä kasvaa: mistä seuraa, että mitä enemmän valtio suurenee, sitä enemmän vapaus pienenee.
Kun minä sanon, että tämä suhde kasvaa, niin minä tarkoitan, että se etenee tasa-arvoisuudesta: mitä suurempi tämä suhde on geometrisessä merkityksessä, sitä pienempi se on tavallisessa merkityksessä; edellisessä merkityksessä tarkastellaan tätä suhdetta paljouden kannalta ja sitä mitataan eksponentilla; ja jälkimäisessä merkityksessä tarkastellaan sitä samuuden kannalta ja arvostellaan yhtäläisyyden mukaan.
Mitä vähemmän nyt yksityistahdot pitävät yhtä yleistahdon kanssa, s.o. tavat lakien kanssa, sitä enemmän täytyy hillitsevän voiman kasvaa. Ollakseen hyvä tulee siis hallituksen olla suhteellisesti sitä voimakkaampi, mitä lukuisampi kansa on.
Kun toiselta puolen valtion suureneminen tarjoaa valtiovallan haltijoille enemmän kiusauksia ja keinoja tämän vallan väärinkäyttämiseen, niin mitä enemmän hallituksella täytyy olla voimaa pitää kansaa aisoissa, sitä enemmän täytyy taas ylimmällä valtiovallalla olla vuorostaan voimaa pitää aisoissa hallitusta. Minä en puhu tässä ehdottomasta voimasta, vaan valtion eri osien suhteellisesta voimasta.
Tästä kaksinaisesta suhteesta johtuu, ettei ylimmän valtiovallan, ruhtinaan ja kansan välillä vallitseva jatkuva verranto ole suinkaan mikään mielivaltainen aate, vaan välttämätön seuraus valtiollisen yhdyskunnan luonnosta. Edelleen johtuu siitä, että kun toinen äärimmäinen jäsen, nimittäin kansa alamaisena, on yksiköllä ilmaistu muuttumaton suhde, niin milloin tahansa kaksinkertainen suhde suurenee tai pienenee, suurenee tai pienenee myös yksinkertainen suhde samassa määrässä: keskimäinen jäsen muuttuu siis; mistä selviää, ettei ole olemassa mitään ainokaista eikä ehdotonta hallitusmuotoa, vaan että voi olla yhtä monta luonteeltaan erilaista hallitusta kuin on suuruudeltaan erilaista valtiota.
Jos tehtäisiin tästä järjestelmästä pilkkaa ja sanottaisiin, että tämän keskiverron löytämiseksi ja hallituskunnan muodostamiseksi tarvitsee minun oppini mukaan vain ottaa neliöjuuri kansan lukumäärästä, niin vastaisin minä, että olen tässä ottanut tämän lukumäärän vain esimerkiksi; ettei niitä suhteita, joista puhun, mitata yksinomaan ihmisten lukumäärällä, vaan yleensä toiminnan määrällä, joka syntyy monen monista syistä; että minä muutoin, vaikka minä lausuakseni ajatukseni lyhyemmin lainaankin hetkiseksi sanontatapoja geometrialta, tiedän kyllä vallan hyvin, ettei geometristä tarkkuutta suinkaan voida saavuttaa siveellisten suureiden alalla.
Hallitus on pienessä mittakaavassa samaa, mitä valtioruumis, johon se sisältyy, on suuressa mittakaavassa: se on siveellinen henkilö, jolla on määrättyjä kykyjä, joka on toiminnassa ylimmän valtiovallan tavoin, lepotilassa valtion tavoin ja joka voidaan jakaa toisiin samanlaisiin suhteisiin; mistä siis syntyy uusi verranto ja tähän uuteen verrantoon taas uusi verranto tuomioistuinten arvojärjestyksen mukaan, kunnes tullaan jakaantumattomaan keskijäseneen, s.o. yhteen ainoaan päällikköön tai korkeimpaan hallitusmieheen, jonka asemaa tämän sarjan keskustassa voi kuvitella yksikön asemaksi murtolukujen sarjan ja kokonaisten lukujen sarjan välissä.
Takertumatta enempää tähän yhä uusien jäsenten moninaisuuteen, tyytykäämme vain pitämään hallitusta uutena yhdyskuntana valtiossa, joka on erossa kansasta ja ylimmästä vallasta ja jonka paikka on niiden molempien välissä.
Näiden kahden yhdyskunnan välillä on sellainen oleellinen eroitus, että valtio on olemassa itsestään ja että hallitus on olemassa vain ylimmän valtiovallan tahdosta: niinpä ei siis ruhtinaan hallitseva tahto ole tai ei saa olla mitään muuta kuin yleistahto eli laki; eikä myöskään hänen voimansa ole muuta kuin häneen keskittynyt yhteinen voima: sillä hetkellä, jolloin hän tahtoo tehdä omalla vallallaan jonkun ehdottoman ja riippumattoman teon, alkavat kokonaisuuden liitokset höltyä. Jos vihdoin tapahtuisi sellaista, että ruhtinaalla olisi tehokkaampi yksityistahto kuin ylimmällä valtiovallalla ja että hän käyttäisi tämän yksityistahdon palvelukseen sitä yhteistä voimaa, mikä on hänen käsissään, niin että olisi olemassa niin sanoaksemme kaksi ylintä valtaa, toinen oikeudellisesti, toinen tosiasiallisesti, raukeaisi yhteiskunnallinen liitto heti paikalla ja valtioruumis hajaantuisi.
Jotta hallituskunnalla olisi oma olemassaolonsa, oma todellinen elämänsä, joka eroittaisi sen valtiollisesta yhdyskunnasta; jotta kaikki sen jäsenet voisivat toimia sopusointuisesti ja vastata tarkoitusta, jota varten se on määrätty, täytyy sillä kuitenkin olla oma erikoinen minänsä, sen jäseniä yhdistävä kokonaisuustunne, oma voima, oma tahto, jotka pyrkivät sitä säilyttämään. Tämä erikoinen olemassaolo edellyttää kokouksia, neuvotteluja, keskustelemis- ja päättämisvaltaa, oikeuksia, arvonimiä, etuoikeuksia, jotka kuuluvat yksinomaan ruhtinaalle ja jotka tekevät hallitusmiehen aseman sitä kunnioitettavammaksi mitä työläämpi se on. Vaikeudet syntyvät tavasta, millä olisi kokonaisuudessa järjestettävä tämä alempi kokonaisuus niin, ettei se suinkaan horjuttaisi yleisrakennusta lujittamalla omaansa, että se eroittaisi aina yksityisen voimansa, jonka tarkoituksena on sen itsensä säilyttäminen, yhteisestä voimasta, jonka tarkoituksena on valtion säilyttäminen, ja että se lyhyesti sanoen olisi aina valmis uhraamaan hallituksen kansan hyväksi eikä suinkaan kansaa hallituksen hyväksi.