[62] On hyvin huomattava, etteivät papistoa liitä kokonaisuudeksi niin paljon varsinaiset seurat, kuten Ranskassa, kuin kirkkojen yhteys. Kirkkojen yhteys ja kirkosta eroittaminen muodostavat papiston yhteiskunnallisen sopimuksen, sopimuksen, jonka avulla se on aina oleva kansojen ja kuninkaiden valtias. Kaikki papit, jotka pitävät yhteyttä keskenään, ovat kansalaiskumppanuksia, vaikka he sitten asuisivat kahdessa päässä maailmaa. Tämä keksintö on valtiotaidon mestariteos. Pakanallisten pappien keskuudessa ei ollut mitään sellaista havaittavana: niinpä eivät he ole koskaan muodostaneetkaan yhtenäistä pappiskuntaa.
[63] Katsokaa m.m. eräästä Grotiuksen 11 p. huhtik. 1643 päivätystä ja veljelle lähetetystä kirjeestä, mitä tämä oppinut mies hyväksyy ja mitä hän paheksuu de Cive-kirjasta. On kyllä totta, että hän lempeyteen taipuvaisena näyttää antavan tekijälle hyvän anteeksi pahan tähden; mutta kaikki eivät ole niin laupiaita.
[64] Ollos jumalille pyhitetty > ollos jumalille uhrattu > ollos kirottu. Suom. huom.
[65] Puolustaessaan Catilinaa koetti Caesar todistaa opin sielun kuolevaisuudesta oikeaksi. Sitä kumotakseen eivät Cato ja Cicero suinkaan tuhlanneet aikaa filosofoimisiin: he tyytyivät osoittamaan, että Caesar puhui huonon kansalaisen tavoin ja esitti valtiolle vahingollisia mielipiteitä. Ja tosiaan: siitä asiastahan oli Rooman senaatin annettava tuomionsa, eikä suinkaan mistään jumaluusopillisesta kysymyksestä.
[66] Kun avioliitto esimerkiksi on yhteiskunnallinen sopimus, on siitä myös yhteiskunnallisia seurauksia, joita ilman yhteiskunnan olisi suorastaan mahdotonta pysyä pystyssä. Olettakaamme siis, että papiston onnistuu vallata itselleen yksinomainen oikeus vahvistaa tämä sopimus, oikeus, joka sen täytyykin välttämättä anastaa jokaisen suvaitsemattoman uskonnon mukaan. Eikö ole silloin selvää, että kun se taitavasti käyttelee kirkon valtaa, se tekee tyhjäksi ruhtinaan vallan, ruhtinaan, jolla on enää vain sen verran alamaisia kuin papisto suvaitsee sille jättää? Jos tällä papistolla on vapaus vihkiä avioliittoon tai ei vihkiä ihmisiä aina sen mukaan, onko heillä tai eikö heillä ole se tai se usko; sen mukaan, hyväksyvätkö he tai hylkäävätkö he sen tai sen opinkaavan; sen mukaan, ovatko he tämän papiston enemmän tai vähemmän hartaita kannattajia: eikö ole selvää, että tämä papisto viisaasti ja lujasti toimiessaaan hallitsee yksinään perintöjä, virkoja, kansalaisia, jopa valtiotakin, joka ei voisi pysyä pystyssä, koska sen muodostaisivat enää vain pelkät äpärät? Mutta, sanottanee, voidaanhan väärinkäytöksistä valittaa, voidaanhan haastaa oikeuteen, voidaanhan julkaista asetuksia, voidaanhan kirkon maallinen omaisuus ottaa takavarikkoon. Kuinka naurettavaa! Papisto, jos sillä on hiukankin, minä en sano rohkeutta, vaan tervettä järkeä, antaa kaiken tämän tapahtua ja jatkaa entiseen tapaansa; se antaa kaikessa rauhassa valittaa, haastaa, julistaa, takavarikoida ja pysyy lopultakin valtiaana. Eipä ole minun nähdäkseni suurikaan uhraus luopua osasta, kun varmasti tietää anastavansa kaikki.