OINONE.
Sa lemmit?
PHAIDRA.
Tunnen lemmen tuskapäät.
OINONE.
Siis ketä?
PHAIDRA. Kohta hirmukuilun näät: ma lemmin… ah, ma pelkään, värisen nimeä tuota.
OINONE.
Kenen?
PHAIDRA.
Jaksa en. —
Tuo prinssi, vainoomani verisemmin…
OINONE.
Jumalat! Hippolytos!
PHAIDRA.
Häntä lemmin.
OINONE.
Vanhurskas taivas! Hyytyy hurme suonen.
Voi, kauhua! Voi, sukukuntaa tuonen!
Voi, rantaa rikoksen! O, tuulta turman,
mi tänne toi sun, lietsoi hurjan hurman!
PHAIDRA. Mun tautini on vanha. Tuskin tullut Aigeuksen pojan vaimoks olin; hullut poiss' oli haaveet, onni omanani; Ateena silloin näytti sortajani. Punastuin, kalpenin tuon ylvään nähden; sekoittui järkeni tuon seijaan tähden; mun huikes silmäni, mun kuivui kieli, ruumiini paloi, hiljaa hiilui mieli. Ma tunsin Aphroditen voimassansa ja tuskat, vaivat veren vainoomansa. Lepytin häntä uhrein suitsuvin, tein temppelin, sen, koito, koristin, näin löytäväni järjen menneen luulin, kun huusin taivahia valjuin huulin. Ah, turhaan! valjennut ei itkun ilta. Ma hukkaan poltin uhrit alttarilta; kun kuolemattomia rukoelin, ma mielikuvaani vain kumartelin; kun suitsutin, ma häntä muistin yhä, kun teurastin, vuos hälle hurme pyhä. Ma kartoin häntä. Hänet löysin mistä? Ah, kauhistusta! Taaton piirtehistä, mun puolisoni! Pojalle ma paloin! Niin häntä vihdoin vihaamaan ma aloin. Maanpakoon ajaa hänet tahdoin tuolta, siks teeskentelin julmaa äitipuolta, ja pojan, jota lemmin, ihailin, kodistaan, isästänsä irroitin. Hengähdin taas, Oinone; järki palas sen poissaollen, jota sydän halas, ja kätkein ijäisiä ikäviä ma avioni vaalin hedelmiä. Oi, turhaa, turhaa! Oikku kohtalon! Troizeniin toi mun tahto puolison, sorean täällä taas näin sortajani, taas aukes haava tuores rinnassani. Syö enää rakkaus ei mieltä multa, siell' asuu itse Aphrodite. Tulta hän lietsoo synkkää. Syyni tähden kuolen, käyn kätkemähän tuonen tuolle puolen vihani, lempeni ja kurjan elon, mi mua häpäisee. Nyt tiedät selon. En kyyneleitäs vastustaa ma voinut, siks olen vaivani nyt vaikeroinut. En kadu. Et nyt enää soimaa sinä, jos valmistelen manan matkaa minä, et enää turhaan kutsu takaisin säentä, joka sammuu tuskihin.