Mrs. Bretland, joka lujasti oli päättänyt ottaa lapsen, on lukenut kirjallisuutta jo vuosikausia, eikä mitään pikkuseikkoja ole lasten ruokinnassa, joita hän ei tuntisi. Hänellä on valmiina aurinkoinen lastenkamari, joka viettää lounaaseen. Ja kaappi täynnä salavihkaa hankittuja nukkeja! Hän on itse ommellut niille vaatteet — hän näytti ne Betsylle tulvillaan ylpeyttä — joten ymmärrät että tyttö on välttämätön.
Hän oli juuri kuullut oivallisesta englantilaisesta hoitajattaresta, jonka hän voisi saada, mutta hän ei ole aivan varma eikö olisi parempi ottaa heti aluksi ranskalainen hoitajatar, niin että lapsi voisi oppia kielen ennenkuin äänijänteet jäykistyvät. Hän myöskin innostui äärettömästi kuullessaan että Betsy on käynyt korkeakoulun. Hän ei voinut päättää lähettäisikö vauvan korkeakouluun vai eikö. Mikä oli Betsyn rehellinen mielipide? Jos lapsi olisi Betsyn oma tytär, lähettäisikö Betsy hänet korkeakouluun?
Kaikki tämä olisi hullunkurista jollei se olisi niin pateettista, mutta minä en todellakaan saa mielestäni tuon yksinäisen naisparan kuvaa, joka ompelee nukenvaatteita tuntemattomalle tytölle, jota ei edes varmaan tietänyt saavansa. Hän kadotti omat vauvansa vuosia sitten, tai oikeammin hänellä ei koskaan ollut niitä, ne eivät eläneet ollenkaan.
Ymmärrät mikä hyvä koti tästä tulisi. Suuri määrä rakkautta odottaa tuota pikku tipua, ja se on parempi kuin kaikki rikkaus mikä tässä tapauksessa seuraa mukana.
Mutta nyt on pulmallisinta löytää lapsi, ja se ei ole helppoa, herrasväki J.F. Bretland kun on niin kovin nimenomainen vaatimuksissaan. Minulla olisi sopiva poikalapsi annettavana heille, mutta tuo kaapillinen nukkeja tekee että hän on mahdoton. Pikku Florence ei kelpaa — yksi itsepintainen sukulainen elossa. Minulla on suuri valikoima muukalaisia, joilla on sulavat ruskeat silmät — eivät kelpaa ollenkaan, Mrs. Bretland on vaalea, ja tyttären pitää olla hänen näköisensä. Minulla on monta herttaista pikku otusta, joiden syntyperä on epämääräinen, mutta Bretlandit tahtovat kuusi sukupolvea kirkossakäyviä esivanhempia ja kuvernöörin ylimpänä huippuna. Minulla on myöskin kultainen pieni kiharapäinen tyttö (ja kiharat käyvät yhä harvinaisemmiksi), mutta hän on avioton lapsi. Ja se näyttää olevan ylipääsemätön este kasvattivanhempien silmissä, vaikka itse asiassa se ei tee pienintäkään eroa lapsessa. Hän ei kuitenkaan käy laatuun; Bretlandit pitävät jyrkästi kiinni vihkimätodistuksesta.
On vain yksi ainoa lapsi sadan ja seitsemän joukosta, joka tuntuu sopivalta. Pikku Sophiemme isä ja äiti saivat surmansa rautatieonnettomuudessa, ja ainoa syy miksi hänkin ei kuollut oli se että he juuri olivat jättäneet hänet sairaalaan, jotta jokin paise leikattaisiin hänen kaulastaan. Hän on hyvää tavallista amerikkalaista syntyperää, nuhteetonta ja mielenkiinnotonta joka tavalla. Hän on väritön, sisuton, vinkuva pieni olento. Tohtori on ammentanut hänet täyteen rakasta kalanmaksaöljyään ja pinaattiansa, mutta ei voi saada häneen hilpeyttä.
Henkilökohtainen rakkaus ja huolenpito näyttää kuitenkin saavan ihmeitä aikaan laitoslapsissa, ja hänestä saattaa puhjeta jotakin harvinaista ja kaunista oltuaan parikin kuukautta istutettuna uuteen maaperään. Niinpä eilen kirjoitin hehkuvan kuvauksen hänen tahrattomasta perhehistoriastaan J.F. Bretlandille ja tarjouduin saattamaan hänet Germantowniin.
Tänä aamuna sain sähkösanoman J.F.B:ltä. Ei sinne päinkään! Hän ei aio ostaa tytärtä näkemättä sitä ensin. Hän tulee henkilökohtaisesti tarkastamaan lasta ensi keskiviikkona kello 3.
Voi hyvänen aika, jos hän ei pidäkään lapsesta! Me käytämme nyt kaiken tarmomme koroittaaksemme tuon lapsen kauneutta — niinkuin pennun, joka aiotaan viedä koiranäyttelyyn. Olisiko sinusta hirvittävän suuri synti, jos punaisin hänen poskiaan aavistuksen verran? Hän on liian nuori ottamaan sen tavakseen.
Taivas, minkälainen kirje! Miljoona sivua kirjoitettuna yhteen hengenvetoon. Voit nähdä missä sydämeni on. Olen yhtä kiihtynyt Sophien sijoittamisesta ulos elämään kuin jos hän olisi oma rakkahin tyttäreni.