Ja kuka syöksyi silloin äkkiä keskelle tätä purkausta jollei tohtori MacRae! Hänen kasvonsa olivat kalpeat hämmästyksestä. Hän tuli luoksemme ja otti pannukakun-kääntäjän kädestäni ja nosti pojan jaloilleen. Johnnie pääsi nopeasti hänen taakseen ja tarrautui häneen! Minä olin niin suuttunut etten todellakaan voinut puhua, siinä kaikki että saatoin olla itkemättä.
"Tulkaa, me viemme hänet kansliaan", sanoi tohtori vain. Ja me marssimme pois, Johnnie pysytellen mahdollisimman kaukana minusta ja ontuen huomattavasti. Jätimme hänet kansliaan, menimme kirjastooni ja suljimme oven.
"Mitä ihmettä lapsi on tehnyt", kysyi tohtori.
Silloin minä yksinkertaisesti laskin pääni pöydälle ja rupesin itkemään! Olin aivan lopussa sekä henkisesti että ruumiillisesti; olin tarvinnut kaikki voimani saadakseni pannukakunkääntäjän tehoamaan.
Nyyhkytin hänelle kaikki veriset yksityiskohdat, ja hän sanoi etten saanut ajatella niitä, hiiri oli kuollut nyt. Sitten hän haki minulle vettä juotavaksi ja käski minun itkeä kunnes olin väsynyt; se tekisi minulle hyvää. En ole varma etteikö hän taputtanut minua päähän! Joka tapauksessa se oli hänen parasta ammattikäytöstään. Olen satoja kertoja nähnyt hänen käyttävän samaa kohtelua hysteerisille orvoille. Ja tämä oli ensimäinen kerta viikon aikana kun olimme sanoneet toisillemme muuta kuin muodollisen "hyvää huomenta!"
No niin, heti kun olin sillä asteella että saatoin nousta istumaan ja nauraa, kostuttaen silmiäni silloin tällöin märällä nenäliinalla, aloimme tutkia Johnin tapausta. Pojalla on sairaalloinen perinnöllisyys, sanoo Sandy, ja hän saattaa itse olla hieman viallinen. Meidän täytyy käsitellä tätä tapausta kuin tautia yleensä. Normaalitkin pojat ovat usein julmia; lapsen moraalinen tunto on kehittymätön 13 vuoden iässä.
Sitten hän ehdotti että hautoisin silmiäni kuumalla vedellä ja palaisin arvokkuuteeni. Sen teinkin. Ja me kutsuimme Johnnien sisään. Hän seisoi — omasta halustaan — koko kohtauksen ajan. Tohtori puhui hänelle — oi, niin järkevästi ja kauniisti ja inhimillisesti! John esitti puolustuksekseen että hiiri on vitsaus ja se pitää tappaa. Tohtori vastasi että ihmisrodun menestys vaatii monen eläimen uhraamista, edun vuoksi, ei koston, mutta että uhrin pitää tapahtua mahdollisimman tuskattomasti. Hän selitti hiiren hermorakenteen ja huomautti kuinka tuolla pienellä eläinparalla ei ollut mitään puolustuskeinoja. Oli raukkamaista kiusata sitä suotta. Hän käski Johnia kehittämään mielikuvitustaan sen verran että voisi katsoa asioita toisen henkilön näkökannalta, vaikka tuo toinen henkilö olisikin vain hiiri. Sitten hän meni kirjahyllylle ja otti esiin minun kappaleeni Burnsin runoja, kertoi mikä suuri runoilija Burns on ja kuinka kaikki skotlantilaiset rakastavat hänen muistoaan.
"Ja näin hän on kirjoittanut hiirestä", sanoi Sandy, haki runon "Voi pieni, värjyvä eläin parka", jonka hän luki ja selitti pojalle niinkuin vain skotlantilainen osaa.
John lähti katuvaisena, ja Sandy suuntasi ammatillisen huomionsa
taaskin minuun. Hän sanoi että olen väsynyt ja vaihtelun tarpeessa.
Miksi en lähtisi Adirondacksiin viikoksi? Hän ja Betsy ja Mr.
Witherspoon liittyisivät komiteaksi ja hoitaisivat orpokotia.
Tiedätkö, juuri niin minä olisinkin tahtonut tehdä! Tarvitsen ajatusten vaihtelua ja vähän männyntuoksuista ilmaa. Kotolaiseni pystyttivät leirin viime viikolla, ja heidän mielestään minä olen hirveä kun en tule mukaan. He eivät voi ymmärtää että kun kerran on ruvennut tällaiseen toimeen, ei sitä saata lykätä syrjään silloin tällöin kun haluttaa. Mutta muutamia päiviä voin helposti olla poissa. Orpokotini on vedetty vireeseen kuin kahdeksan päivän kello, ja käy viikon eteenpäin ensi maanantaista kello 4 i.p., ja sitten juna tuo minut takaisin. Ehdin kaikessa rauhassa asettua ennenkuin sinä tulet, ja aivoissani ei ole mitään harhailevia kuvitteluita.