JOHN GRIER HOME
Maaliskuun 18.
Rakas Judy!
Olen mieluisalla tavalla saanut hengähtää 113:sta äiteyshuolesta.
Kuka tulla tipahti eilen rauhaisaan kyläämme jollei Mr. Gordon Hallock, matkallaan takaisin Washingtoniin hoitamaan kansakunnan huolia. Ainakin hän sanoi tämän paikan olevan hänen matkansa varrella, mutta kartasta pikkukoulun seinällä näen että se oli sadan peninkulman poikkeus.
Ja voi taivas, minä olin iloinen kun sain nähdä hänet! Hän on ensimäinen pilkahdus ulkomaailmaa senjälkeen kun sulkeuduin tämän laitoksen vangiksi. Ja niin paljon hauskoja juttuja hän tiesi! Hän tuntee sisäpuolen kaikesta siitä ulkopuolisesta minkä saa lukea lehdistä; ja mikäli minä voin ymmärtää, on hän se seurapiirin keskus, jonka ympäri koko Washington kiertää. Minä olen aina tietänyt, että hän pääsee pitkälle politiikassa, sillä hänessä on vauhtia, siitä ei ole epäilystä.
Et voi uskoa kuinka virkistyneeksi ja uudistuneeksi minä tunnen itseni, ikäänkuin olisin tullut omaani takaisin oltuani jonkun aikaa yhteiskunnallisessa maanpaossa. Minun täytyy tunnustaa että kaipaan jotakin, joka osaa minunlaistani tyhjänpäiväistä puhetta. Betsy livistää kotiin joka viikon lopulla, ja tohtori keskustelee kylläkin, mutta oh, niin inhottavan johdonmukaisesti! Gordon jotenkin tuntuu edustavan sitä elämää, johon minä kuulun — jossa on maalaisklubeja ja ajelua ja tanssia ja urheilua ja kohteliaisuuksia — köyhää; hupsua, typerää elämää, jos niin tahdot, mutta minun omaani. Ja minä olen kaivannut sitä. Tämä yhteiskuntaa-palveleva toiminta on teoriassa ihailtavaa ja pakottavaa ja mielenkiintoista, mutta kuolettavan typerää yksityiskohdissaan. Pelkään etten ole syntynyt oikaisemaan vinoa tässä maailmassa.
Koetin kuljettaa Gordonia ympäri ja herättää hänessä mielenkiintoa pikkulapsiin, mutta hän ei vilkaissutkaan niihin. Hän ajattelee että minä tulin vain hänen kiusakseen, ja niinhän minä tietysti tulinkin. Sinun sireenin kutsusi ei olisi koskaan houkutellut minua kevytmielisyyden polulta, jollei Gordon olisi niin epämieluisasti ilakoinut ajatellessaan, että minä muka osaisin hoitaa orpokotia. Minä tulin tänne näyttääkseni hänelle että osaan, ja nyt kun voin näyttää sen, tuo peto kieltäytyy katsomasta.
Minä kutsuin hänet päivälliselle ja varoitin jo ennakolta vasikansyltystä, mutta hän sanoi ei kiitos, minä tarvitsin vaihtelua. Niinpä me menimme Brantwoodin ravintolaan ja saimme hiilillä paistettuja rapuja. Olin kokonaan unohtanut että nuo elukat olivat syötäviä.
Tänä aamuna kello seitsemän heräsin raivoisaan puhelinkellon soittoon. Gordon soitti asemalta, hän oli lähdössä Washingtoniin. Hän oli kerrassaan katumapäällä orpokodin suhteen ja puolusteli itseään laveasti, kun ei ollut tahtonut katsoa lapsiani. Ei se sitä merkinnyt ettei hän pitäisi orpolapsista, sanoi hän; sitä vain ettei hän pitänyt niistä minuun rinnastettuina. Ja todistaakseen hyvät tarkoituksensa hän aikoi lähettää niille laatikollisen pähkinöitä.
Tunnen itseni niin reippaaksi ja virkistyneeksi pikku pyrähdykseni jälkeen kuin jos todella olisin ollut lomalla. Siitä ei ole epäilystä, tunti tai niillä vaiheilla kiihdyttävää puhelua on parempaa vahvistuslääkettä minulle kuin koko rasiallinen rauta- tai strykniinipillereitä.