Sinähän tahdoit kuulla minusta vain kerran kuussa, eikö niin? Ja minä olen syytänyt sinulle kirjeitä harva se päivä! Mutta olen ollut niin kiihdyksissä kaikista uusista seikkailuistani että minun on täytynyt puhua jollekin, ja sinä olet ainoa tuttavani. Anna anteeksi vuolauteni, kyllä tästä pian rauhoitun. Jos kirjeeni väsyttävät, voithan aina heittää ne paperikoriin. Lupaan etten nyt kirjoita ennen marraskuun puoliväliä.
Marraskuun 15 p.
Rakas Setä Pitkäsääri!
Kuule mitä olen oppinut tänään. Katkaistun säännöllisen pyramidin vaipan ala on yhtä kuin apoteema kerrottuna pohjain piirien keskiarvolla.
Se ei kuulu todelta, mutta totta se on — minä voin todistaa sen!
Et ole koskaan saanut kuulla vaatteistani, vai oletko, Setä? Kuusi pukua, kaikki uusia ja kauniita ja minua varten ostetuita — eikä perittyjä joltakin isommalta. Kenties et tajua mitä huippua se merkitsee orpolapsen elämässä. Sinä olet antanut ne minulle, ja minä olen hyvin, hyvin, hyvin kiitollinen. On hieno juttu saada koulusivistystä — mutta ei se ole vielä mitään verrattuna siihen häikäisevään kokemukseen että omistaa kuusi uutta pukua. Miss Pritchard, joka kuuluu tarkastuskomiteaan, on ne valinnut eikä Mrs. Lippett, taivaan kiitos. Minulla on iltapuku, neilikanpunaista silkkiä (olen suorastaan kaunis siinä), ja sininen kirkkopuku, ja päivällispuku punaista harsokangasta itämaisin reunakoristein (tekee minut mustalaistytön näköiseksi), ja toinen päivällispuku vaaleanpunaista puolisilkkiä, ja harmaa kävelypuku ja arkipuku koulua varten. Se ei kai olisi mikään äärettömän suuri pukuvarasto Julia Rutledge Pendletonille, mutta Jerusha Abbottille — voi taivas!
Nyt varmaan ajattelet, mikä tyhjänpäiväinen, pintapuolinen pikku hupakko se tyttö on, ja mikä rahanhukka sentään onkaan kouluttaa tyttölasta.
Mutta, Setä, jos kaiken ikäsi olisit kulkenut isoruutuisissa pumpulipuvuissa, osaisit antaa arvoa tunteilleni. Ja kun pääsin kylän oppikouluun, jouduin toiseen kauteen, joka oli vielä pahempi kuin ruutuisen pumpulikankaan aika. Köyhäinlaatikon kauteen. Et voi käsittää kuinka minua hirvitti tulla kouluun noissa viheliäisissä köyhäinlaatikko-puvuissa. Olin ihan varma, että joutuisin istumaan sen tytön viereen, joka ennen oli omistanut pukuni, ja että hän kuiskisi ja tirskuisi ja näyttäisi sitä toisille. Vihamiesten pukujen käyttäminen on niin katkeraa, että se jäytää sielua. Jos kulkisin loppuikäni silkkisukissa, en usko että tuo arpi siitä haihtuisi.
VIIMEINEN SOTATIEDONANTO!
Uutiset sotanäyttämöltä.