Minä olen tarkkaan määritellyt minkä näköinen olet — hyvin tyydyttävästi — kunnes pääsen päälaellesi, ja siihen takerrun kiinni. En voi ratkaista, onko sinulla valkoinen tukka vai musta tukka vai harmaalle vivahtava vai eikö sinulla kenties ole tukkaa ollenkaan.
Tässä on muotokuvasi.
Mutta siinä on ongelma, pitääkö minun panna kuvaan tukkaa?
Haluatko tietää minkäväriset silmät sinulla on? Ne ovat harmaat, ja kulmakarvasi pistävät esiin kuin porttikäytävän katto (tuuheiksi sanotaan sellaisia romaaneissa), ja suusi on suora viiva, jolla on taipumusta kääntyä alaspäin suupielistä. Katsos vaan, kyllä minä tiedän! Olet äreä vanha ukkeli, jolla on temperamenttia.
(Rukouskello.)
9.45 i.p.
Minulla on uusi, järkähtämätön laki: en koskaan, en koskaan lue läksyjä illalla, oli sitten miten monet kirjalliset kokeet tahansa aamulla. Sen sijaan luen ihan tavallisia kirjoja — minun täytyy, ymmärräthän, kun takanani on kahdeksantoista tyhjää vuotta. Sinä et usko, Setä, minkälainen tietämättömyyden kuilu minun sieluni on, itsekin vasta rupean toteamaan sen syvyyksiä. Tytöt, joilla on kunniallinen perhe ja koti ja ystäviä ja kirjasto, tietävät kuin itsestään asioita, joista minä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Esimerkiksi:
En ollut lukenut Hanhiäitiä enkä David Copperfieldiä enkä Ivanhoe'ta enkä Tuhkimoa enkä Sinipartaa enkä Robinson Crusoe'ta enkä Jane Eyre'ä enkä Liisan seikkailuja ihmemaassa enkä sanaakaan Rudyard Kiplingiltä. En tietänyt että Henrik VIII oli naimisissa useammin kuin kerran ja että Shelley oli runoilija. En tietänyt että ihmiset ennen vanhaan olivat apinoita ja että Eedenin puutarha on kaunis taru. En tietänyt että R.L.S. oli Robert Louis Stevenson ja että George Elliot oli nainen. En ollut koskaan nähnyt Monna Lisan kuvaa enkä (se on totta, mutta sinä et usko sitä) ollut koskaan kuullut puhuttavan Sherlock Holmesista.
Nyt tiedän kaiken tämän ja paljon muuta lisäksi, mutta näet nyt kuinka paljon minun on ehdittävä. Mutta voi kuinka se on hauskaa! Kaiken päivää odotan iltaa, ja sitten kirjoitan ovelleni "varattu" ja pukeudun sievään punaiseen kylpypukuuni ja turkistohveleihin ja kasaan kaikki tyynyt selkäni taa vuoteelle ja sytytän messinkisen koululaislampun viereeni ja luen ja luen ja luen. Yksi kirja ei riitä. Luen neljää yhtä aikaa. Juuri nyt on esillä Tennysonin runot ja "Vanity Fair" ja Kiplingin novellit ja — älä naura — "Pikku naisia". Huomaan olevani ainoa tyttö koko korkeakoulussa, jota ei ole kasvatettu "Pikku naisten" merkeissä. Sitä en ole sentään sanonut kenellekään (se leimaisi minut liian kummalliseksi). Menin kaikessa hiljaisuudessa ostamaan sen yhdellä dollarilla kahdellatoista sentillä viime kuukausirahastani, ja kun ensi kerran joku mainitsee limonit, tiedän mistä hän puhuu!
(Kymmenen kello. Tämä on hyvin katkonainen kirje.)