Niin pääsi Uli melkein ehjin nahoin suuresta vaarasta. Tosin sai hän katua sitä, että oli hukannut rahoja ja tärvellyt vaatteensa, ja hänen oli tuiki vaikea unohtaa näitä vahingoitaan. Kuitenkin ymmärsi hän, miten paljon hänelle oli tuosta pulmasta ollut hyötyäkin, se hyöty nimittäin, että hän nyt oli ikipäivikseen oppinut tietämään, kuka tarkoitti hänen hyväänsä ja kuka hänen pahaansa. Perkeleestä ovat ne, jotka houkuttelevat ihmistä lavealle tielle ja Jumalasta ne, jotka kehoittavat häntä kulkemaan kaitaa polkua, mikä on alussa niin vaivaloinen, mutta lopussa ihana. Tämän hyvän opin vuoksi ei hän ollut tuskissaan tappioista ja hänen säästämishalunsa ei kadonnut. Mutta sittenpä vasta hän tuli oikein iloiseksi, kun hän sai vahinkonsa jälleen omalla työllään korvatuksi ja voi nyt jatkaa siitä mihin oli pysähtynyt. Se oli sangen hyvä se; sillä mikään ei lannista rohkeutta enemmän kuin se, että aina saa alottaa alusta, ja usein lamaa se miehen ikipäiviksi. Ripeästi pyrkivät ihmiset vuoren rinnettä ylös, mutta suistuvat alas; he koettavat vielä kerran, käy samalla tavoin kuin ensimäiselläkin kerralla; silloin useimmat liikkaavat ikänsä rampoina ja eivät ylös yritäkkään. Jos hevosia ohjaa huono ajaja ja ne turhaan saavat kiskoa mäkeä ylös saamatta vaunuja mäelle, niin ne jokaisen turhan kerran perästä rupeevat vetämään yhä huonommin ja huonommin eivätkä viimein yritäkään vetää. Aivan samoin käy säästämisessäkin ja etenkin parannuksen teossa, kääntymyksessä: turhat yritykset, lankeemukset ovat todellisen parantumisen vaarallisimpia vihollisia.
Uli pysyi kuitenkin vuoren rinteellä, vaikka oma liha ja veri ja monet muut seikat tahtoivat häntä alas kiskoa. Vaikeimmat olivat hänelle talvi-illat, jolloin ei ollut työtä mitään, ja talviset sunnuntait; silloin tuntui hänestä, kuin vedettäisiin häntä joka karvan nenästä nuorison kokoontumispaikkoihin, joissa alussa seurustellaan näöltään jotensakin viattomasti, sitten pelataan korttia pähkinöistä, sitten viinasta, sitten rahasta ja viimein lähdetään muitakin himoja tyydyttämään. Useilla taloilla on eräs vika, jota monasti varmaan saa syyttää palvelijain huononemisesta. Sangen useissa taloissa ei nimittäin palvelusväellä ole valoisaa, lämmintä tupaa, jossa he voisivat oleskella. He asuvat yliskamareissa; ne ovat useimmiten pimeitä, aina kylmiä, harvoin niissä on tuolia, vielä harvemmin pöytää: ne ovat pelkästään makuusijoja, joissa usein talvella kuura tulee peitteeseen, ja kellä on nuha, se saa jääkalikat nenänsä alle kuten olkikattojen räystäisiin. Näissä eivät rengit talvella osaa oleskella muuten kuin vuoteessa ja eihän sitä aina jaksa nukkuakkaan; muista tekemisistä ei ole puhettakaan, ei edes napin ompelemisesta tai sukan parsimisesta hätätilassa. Ruokatuvassa ei tavallisesti sallita heidän oleskella. Tavallisesti on se kaiken muun talonväen asunto, mutta rengit eivät siellä saa majailla. Ennen ruualle kutsumista eivät he saa sinne tulla ja syötyä täytyy heidän mennä jälleen ulos; muuten murjottelee emäntä ja ellei murjottelu auta, saa isäntä sanoa rengille, että rengin tupakka haisee pahalta tahi ihan suoraan: syötyä ei rengillä ole tuvassa mitään tekemistä, hänen on mentävä yliskamariinsa, se on hänen asumuksensa. Vähän parempi on tyttöjen osa: he saavat olla tuvassa niinäkin iltoina, joina ei valmistella omenia tai perunoita huomispäiväksi, heidän on näet kehrättävä. Mutta sunnuntai-iltapäivinä näkee heidän usein kiertelevän kylillä ja moni emäntä sanoo piialleen: eikö tämä haluaisi lähteä kylille; kotona istuskelemisestahan ei ole kerrassaan mitään hyötyä ja eihän siitä tytöstä tule mitään, joka ei liiku missään. Kun emäntä oli nuorena, ei häntä oltu saatu millään ilveellä pysymään kotona sunnuntaina, kylillä oli hänen aina pitänyt keikkua.
Muutamissa paikoin on tosin palvelusväen tupiakin, mutta tytöt valtaavat ne tavallisesti eivätkä häikäile karkoittaa niistä renkejä monilla tekosyillä; milloin pitää tyttöjen muka leikata liikavarpaitaan, milloin muuttaa vaatteita j.n.e. ja renkien on lähteminen. Tästä säännöstä on joku poikkeus, silloin nimittäin, kun isäntäväki ei pidä palvelijoistaan vaaria ja palvelijat saavat elää keskenään miten huvittaa ja rengit ovat suorastaan piikojen rakastelijoita; silloin pukeudutaan ja riisuudutaan jotenkin aristelematta kaikkien nähden. Kuvitelkaapa mielessänne, millaiseksi tulee renki, jolla ei ole yhtenäkään päivänä vuodessa paikkaa, missä lukea tahi kirjoittaa; joka tuskin kuusi kertaa vuodessa tulee allakkaan pilkistäneeksi, joka on karkoitettu talliin ja elukkain joukkoon tahi synkeään yliskamariin; jolle sitäpaitse naurettaisiin, jos hän tallin asemasta pyrkisi oppimaan kuin lapsi. Ajateltakoon vain järkevästi, eiköhän näiden ihmisten ole pakko vaipua enemmän tai vähemmän eläinten kaltaisiksi; sillä ihmisten, joilla ei ole mitään henkistä ravintoa, täytyy muuttua enemmän tai vähemmän eläinten tapaisiksi. Ne, joilla sielussa ponnistelee vielä halu parempaan ja jotka eivät tahdo muuttua aivan eläimiksi, ne lähtevät tallista ja kamarista ja hakevat ihmisseuraa — nurkkakisapaikoista. Mutta näissä kokoontuu tavallisesti juuri sellaista väkeä, joilla ei ole sijaa, ei levollista paikkaa valoisassa, lämpöisessä tuvassa kotona; joiden sielulle ei anneta korkeampain pyrkimysten ruokaa eikä juomaa. Muutamin paikoin leikitellään ilman pahennusta, mutta toisaalla kiihoittavat jo puheet törkeään lihallisuuteen — ja juomat kiihoittavat vielä enemmän ja tuskin jaksetaan odottaa yön pimeitä varjoja, kun jo vaivoin hillityt himot päästetään irralleen. Varmaan nekin, jotka eivät pidä sunnuntaita pelkkänä Herran päivänä, kauhistuisivat sielussaan ja mielessään, jos näkisivät kaikessa alastomuudessaan sen pelin, mitä useissa taloissa harjoitetaan jokaisena talvisena iltapäivänä ja iltana. Ja suureksi osaksi johtuu tämä ruokottomuus siitä, ettei palvelusväellä ole joutohetkinään iloista paikkaa pöydän luona, ei paikkaa uunin ääressä tai lämpöisellä uunilla. Monet muussa suhteessa järkevät ihmiset valittelevat palvelusväen kehnoutta: sillä ei ole muka tunnetta, ei älyä, ties mitä sillä ei ole, ja kuitenkin he sulkevat palvelijat usein asumuksiin, joita ei voisi pitää kunnolla koirankoppeinakaan. Ja kun heille huomauttaa, ettei sellainen kai voi olla paljon eläintä parempi, joka asuu eläimen asunnossa, niin he sanovat, etteivät he voi parempia asuntoja hankkia, vuokrat ovat sangen kalliit tahi halot eivät ole huokeita. Tähän ei minulla ole mitään sanomista; mutta silloin isäntäväki tyytyköönkin palvelusväkeen sellaisena, miksi se tulee koirankopin tapaisissa hökkeleissä asuessaan.
Mutta tämä asiain huono tila ei vallitse ainoastaan maalla, vaan alkaa yhä enemmän päästä myös kaupunkeihin. Nykyjään ei ole enää tarjolla vuokraajalle pienoistakaan tupaa palvelustyttöjä varten. Rakennetaanpa suuria talojakin, joihin laitetaan vain koirankoppeja tahi koirankopin tapaisia kojuja palvelusväelle, ei ihmisasunnoita. Vaan kuten kaikella on seurauksensa, niin on tälläkin, ja on taloja, joihin juuri tämän pahan puutteen vuoksi ei nykyjään saada kunnollisia palvelijoita eikä tulla koskaan saamaankaan, jos ei tätä vikaa paranneta. Uskottakoon pois: suuren siunauksen tuottaa talolle sellainen tupa, missä renkiparalla, joka pitkän viikon on ollut ulkosalla, on ainakin sunnuntaina valoa ja lämmintä, sija pöydän ääressä, kunnon kirja, etenkin raamattu, ja ehkäpä kirjoitusvehkeetkin. Täytyyhän muistaa, etteivät palvelijatkaan toki koiria ole; kuta halveksuvammin heitä kohdellaan, sitä ilkeämmiksi he tulevat, ja ellemme käyttäydy heitä kohtaan inhimillisesti, alentuvat hekin yhä enemmän eläimiksi.
Tämä tukaluus oli Ulinkin vastuksena. Hän olisi halunnut viettää sunnuntai-iltapäivät kotona, mutta mitäpä hän siellä tekisi? Ne kävivät hänelle pitkiksi kuten aamupäivät Bucheckbergissä Samihansen päivätyöläisille,[11] jotka ne alottivat suuruksella kello viisi aamulla ja välipalaa puraisematta lopettivat ne kello kaksi murkinalla. (Me uskallamme lyödä vetoa, että yllämainittu on koko Bucheckberg[12]-Sonnseitessä ainoa paikka, missä eletään niin Pariisin muotiin.)
Kerran näki isäntä Ulin seisoskelevan päätyräystään alla toinen jalka jo kynnyksen ulkopuolella, kuitenkaan ulos lähtemättä. Kun isäntä oli Ulia kauan katsellut, kysyi hän viimein: "Mikäs sinulla on? Olethan kuin tervaan tarttunut, etkös pääse liikkeelle?" "Niin, isäntä", vastasi Uli; "minua jokin repii, raastaa ulos ja toinen sisään, eikä toinen voita toista, minulla on paha olla, olen kuin kiroissa. Kun minua joku auttaisi joko ulos tai sisälle! Minua paleltaa paraikaa niin etten tunne jalkojani jaloiksi ollenkaan." Isäntä nauroi ja kysyi: mikähän ihme se häntä sillä tavoin niin edestakaisin raastaa; Ulin pitäisi puhua suunsa puhtaaksi.
"Voi isäntä, minulla on niin hirveän ikävä, en tiedä ollenkaan mitä tekisin ja minä tuumin tässä jo lähteä vähän seurapaikkoihin. Mutta minä tunnen vain yhden paikan ja tiedän, millaista elämää siellä pidetään, vaan en tiedä, miten sieltä palaan; silloin minä rupesin ajattelemaan: parempi on kun jään kotiin. Mutta mitäs minä teen kotona? En jaksa maata, en siedä olla tallissa ja ulkona puhaltaa tuuli, niin että melkein napit nutusta lentävät. Tuuli ajaa minut kamarista, ei antaisi olla kotona. Mitähän minä tekisin, isäntä?"
"Oletpas hölmö poika", sanoi isäntä. "Mikset älyä mennä tupaan? Siellä on lämmin uuni, tuuli ei sinne käy ja eipä haittaisi jos joskus lukisit vähän kirjaakin."
"No, enpä oikein tiedä, miten on sen tuvan laita", sanoi Uli, "tokko kaikki lienevät ihan mielissään siitä että minä menen sinne istuskelemaan; yritin tässä kerran sitäkin ja minusta tuntui kuin olisin ollut siellä kaikkien vastuksina."
"Vai niin, sehän on merkillistä", sanoi isäntä. "Kun se kerran minusta on paikallaan, niin tottakai se lienee muistakin."