Ulla ei ollut puoliksikaan näin vihainen Stiinalle, vaan nauroi ja ilkkui ja virnisteli, että kyllähän se Stiina mielellään menisi naimisiin, mutta kun se näyttää torahampaitaan kuin metsäsika, niin mikäs poika sitä lähelle uskaltaa: jää niihin roikkumaan. Stiina kuorsaa yöllä jotta sälöt seinistä lentävät ja usein se oikein karjasee keskellä yötä. Ja jos kysyy, mitä se sillä tavoin karjuu, niin se huutaa: "Minä näin unta, ettei se minusta huolinut, vaikka jo luulin sen saavani." Yöllä sen päällä on paita, jota ei kelvon voisi käyttää luutturiepuna, ja liiviksi pujottelee se nuoraan rääsyjä kuten papuja ja sitoo ne ympärilleen ja kehuu sitten miten ne liivit lämmittävät. Kun hän tässä tuonoin aikoi aamulla ottaa Stiinan sukat jalkaansa, ei hän voinut koko yönä nukkua, kun pelkäsi, miten ihmeellä saisi ne jalkaansa, ne olivat näetsen kuin hämähäkin kudetta. Ulla ihmetteli, mihin se Stiina oikeastaan hukkaa kaikki rahansa; ei se niitä käytä mihinkään ja kuitenkaan ei sillä ole niin viiden kreutzerin kolikkaa. Ulla toivoi, että joku antaisi Stiinan petkuttaa itseään ja naisi hänet; luulisi saavansa rikkaan vaimon, mutta kylläpä Ullaa naurattaisi, kun se saisikin hupsun rahojen asemasta. "Uli", sanoi hän, "tuopas sinulle kelpaisi, saisitpas siitä käryä niin ettei nokkasi nuuskaa, tuskin lannankaan hajua enää tuntisi; siinä olisi sinulle eukkoa elinijäksi! En kehu itseäni puoleksikaan niin paljon kuin tuo hupsu; mutta taivainen eropa minusta sentään olisi saadako puhtautta rakastava vaimo vai tuo tunkio, kuonainen kuvatus. Selkäpiitäni oikein varistaa joka ilta kun minun pitää mennä sen kanssa makaamaan ja yököttää aina kun hän keittää ruokia, eikä emäntä."
Niin ottelivat kilpailijat toistensa selän takana; mutta eivät he säästäneet toisiaan vasten naamaakaan ja Stiina haukkui Ullaa ja Ulla pilkkasi Stiinaa. Ja Ulia, joka muuten oli järkevä nuorimies, olisi nytkin luullut järkeväksi. Olisi luullut, ettei hänelle kävisi kuten entiselle aasille kahden heinähäkin välissä: ja kuitenkin kävi Ulille niin, rengille, josta oli tullut järkevä mies. On aivan merkillistä, millainen pölkkypää voi naima-asioissa tulla miehestä, joka muissa maailman suhteissa on älykäs, miten nainen voi kuten tykin sytytysluntulla leiskauttaa liekkiin ihmisessä haluja ja salaisia tai jo ilmenneitä himoja, niin että hän on hulmuavassa tulessa ja ajattelee vain, että tuon kanssa täytyy hänen tulla onnelliseksi ja ettei hänellä koko maailmassa ole mitään muuta kuin tuo vain eikä häntä ilahuta mikään muu kuin tuo vain; sellaista näkee alituiseen ja sille, joka sen on sadasti nähnyt, käy aivan samoin kuin hänen näkemilleen eikä hän muiden vahingosta viisastu. Nähdään solmittavan tuhansia avioliittoja, joista tuhannet tuumivat, että niistä tulee onnettomia niin varmaan kuin 1 ja 1 on 2, ja että seurauksista nähdään, eivätkö he puhu totta; mutta nuo kaksi solmijaa, tai ainakin toinen heistä, ne eivät vain kuule, eivät näe, aavista, vainua mitään. Toisessa on mahtavana taipumuksena, kehittymättömänä voimana jokin himo: nainen lähenee sitä eloa-antavana luonnonmahtina ja heti alkaa hapatus, joka tuhoo harkinnan, hukuttaa tahdon kokonaan kuohuun, sokaisee silmät ja hävittää entiset epäröimiset ja pyrkii nousemaan vain tuon himon määrää kohti. Täten selitän hyvin kouraantuntuvasti nuo monet niin sanotut rakkaudet. Tai selittäköön ken voi muulla tavoin sen miksi mitä vastenmielisimmät otukset naidaan kun heillä vain on satanen kruunua rahoja; mitä laiskimmat letukset, kun heillä vain on kaunis naama; mitä siveettömimmät, julkeimmat lesket, kun vain osaavat kiemailla, vaikka koko heidän entinen elämänsä, — jonka laadun muuten pyydysteltävä useimmiten tietää, — heidän luonteensa, heidän taipumuksensa saarnaavat kanuunan jyrinällä avio-onnea vastaan?
Jos tämä hapatus ihmisessä ehtii käydä loppuun ennenkun hän on joutunut naimisiin, niin haihtuu huumaus; hän herää kuin unesta; on kuten häneltä suomut silmiltä putoisivat; kaikki näyttää nyt toiselta, aivan toisin laskee hän nyt ja hänen elonsa vaatimus on nyt vapautua tuosta ennen toivomastaan n.s. elämänsä onnesta. Siitäpä johtuukin vaikerrus menneestä rakkaudesta, uskottomuudesta; siitäpä useat kihlattujen erot; vielä useammat n.s. onnettomat avioliitot. Sellaista hapatusta oli luultu oikeaksi rakkaudeksi; kävi hapatus loppuun, entinen luonnollinen olo palasi: ei siis muka enää rakasteta. Ne, joista piti tulla yksi, eivät otakaan yhtyäkseen, vaan ovat toisilleen vieraita ja vihamiehiä. —
Ulissa piili yhä tuo entinen kaksikymmen-vuotias poika, joka lämpenee kiemailuista ja pitää enemmän kauniista kuin rumista tytöistä; katselee tyttöjä aistillisuutensa silmälaseilla ja luulee heissä näkevänsä kaivatun onnensa. Mutta Ulissa oli myös halu säästeliäisyyteen, into itsenäisiin yrityksiin, vimma päästä isännäksi. Muutamat sadat kruunut ja tarkka vaimo eivät siis hänen mielestään olleet halveksittavia; niistä luuli hän rajattomasti hyötyvänsä ja lyhentävänsä monilla vuosilla palvelusaikaansa.
Sentähden ei hän malttanut olla tavoittelematta Ullaa onnenaan; ajattelematta, että Ulla on sentään niin rakas ja hyvä tyttö, hänen kanssaan olisi hyvä elää. Usein hän mielessään haaveksi tuota elämää: niin ja niin he Ullan kanssa ahertaisivat, keskenään iloitsisivat ja hoitaisivat talouttaan. Mutta sitten muistui hänen mieleensä taas, etteihän sitä pelkällä kauneudella voi elää ja ettei Ullalla ole arkussa mitään, hän on sitä paitse ylpeä, ei osaa oikein pitää huolta vaatteistaankaan eikä hän ole ollut työssäänkään mikään ahkeruuden ihanne. Mutta, ajatteli hän mielessään, kyllähän Ullan saisi työhön totutetuksi. Sitten johtui Stiinakin Ulin mieleen ja hänestä tuntui, että Stiinan kanssa hän sentään tulisi paljon paremmin toimeen. Stiinalla oli rahoja, hän oli ahkera ja tarkka. Tosin oli hän ruma; mutta, ajatteli hän, siihen kai tottuisi, niin ettei sitä lopulta huomaisikaan. Stiina oli hyvin häjy; mutta, ajatteli hän jälleen, välipä naisilla lopultakin, eiväthän, kaikki voi saada kauniita vaimoja ja monipa vaihtaisi mielellään kauniin vaimon rumempaan, kun saisi vaatimattomamman ja ahkeramman kuin entinen. Silloin rupesi hän puhuttelemaan Stiinaa sävyisin sanoin ja lähenteli häntä. Stiinakos nyt virni kahta kauheammin, ihan tukka näytti harjaksina pystyyn karkaavan, ja haukkui Ulia entistä sydämellisemmin ja vimmatummin eikä säästellyt "laiskimuksia" ja "koirarutkia" ja pani kahta vähemmän jauhoja ja voita keittoon. Silloin ajatteli Uli, ettei tosiaan liene elämän suurin riemu elää sellaisen vaimon kanssa, jonka ystävyys on murjottelemista, hempeys haukkumista ja että mitäpä ne raha-pahat häntä auttaisivat kun toinen ei antaisi hänen olla lainkaan mielensä mukaan, toisesta ei hänelle olisi yhtään iloa, hän olisi aina patukan alla?
Niin kiskoi ja tyrkki Ulia kaksi voimaa eri suunnille; yhä välttämättömämmältä tuntui hänestä päättää pian; sillä hän ajatteli, että hän jo muka tulee liian vanhaksi eikä enään naimisiin pääsekään, ellei tee pian päätöstään, vanhaa näet ei kukaan huoli. Sillä nykyjään vanhetaan paljon aikaisemmin kuin ennen; joka poika nulikka on nyt jo mies mielestään. Mitä siis voi mies olla muuta kuin ukko? Ennen hävettiin mennä naimisiin alle kolmenkymmenen vuoden vanhana: nyt nyrpistelevät tytöt nokkaansa kun kosija on yli kahdenkymmenen viiden ja rupeevat kernaimmin yksiin kahdeksantoista, kaksikymmenvuotiaitten kanssa. Tästä ymmärtää, minkämoisia nykyajan tytöt ovat ja minä he avioliittoa pitävät, miten vähän he ajattelevat tätä: kuinka voivat lapset elättää lapsia?
Onneksi Ulille, ei tässä talossa suvaittu palvelijain yöjuoksua toistensa luona; sitäpaitse nukkuivat kilpailevat tytöt samassa vuoteessa: siitäpä olisikin tullut merkillinen yöjalkareissu. Mutta näiden esteiden vuoksi koettivat naiset sitä innokkaammin päästä Ulin pariin päivällä, sillä hekin halusivat kumpikin yhä enemmän kiiruhtaa liittoa ettei Uli pääsisi heidän käsistään. Milloin talliin lypsyllä, milloin ruuhen ääreen ruokkiessa, milloin vajaan appeen laittoon, milloin heinään, lantatunkiolle pujahtelivat Stiina ja Ulla kilpaa hänen luokseen. Stiina öyski, Ulla liehi. Mutta tuskin oli Stiina tullut, niin pian oli lähellä Ullakin, häiriten joko keskustelua tai kiusaten Ulia jälestäpäin keskustelun vuoksi. Ja tuskin oli Ulla nähnyt Ulin jossain ja katsoi vilkaisemallakin häneen, niin jo lensi siihen Stiina kuin pyssyn piipusta ja sähisi metsäkissana ja lateli hävyttömiä ihmisiään ja laiskimuksiaan j.n.e. Kuta kiihkeämmin Stiina ja Ulla kilpailivat, sitä vähemmän he antoivat rauhaa toisilleen, sitä rajummin he pitivät puoliaan, sättivät toisiaan mitä kamalimmin ja toinen uhkasi kaivata toisen päälle isännälle: ihmepä jos mokomia liehimisiä ja kukerruksia kärsittäisi. Isäntä ja emäntä olivat jo kauan nähneet mitä peliä nuo pitivät ja tulivat yhä tyytymättömämmiksi, sillä se häiritsi töitä. Ei Stiinalla eikä Ullalla ollut halua työhön, he unohtivat tärkeimmätkin tehtävänsä; myös Uli veltosteli. Emäntä oli jo kauan sitten tuuminut, että Johanneksen pitäisi nyt puhella asiasta Ulin kanssa; hän itse oli kyllä jo monasti pökyyttänyt tyttöjä, mutta sehän oli ollut kuin tulta tappuroihin: tytöt näyttivät tulevan yhä hullummiksi ja hullummiksi ja emäntä oli huolissaan, että Stiina tulee hassuksi; se oli tässä äskenkin lörpötellyt, pöpissyt itsekseen ja tällainen se ei ollut ollut ennen heillä ollessaan. Ulla ei käy kovin apeille mielin, tuumi emäntä: kun ei saa yhtä, niin saa toisen. Johannes sanoi, ettei hän mielellään menisi puhumaan Ulille, ei ollut vielä siitä Ulille kurahtanutkaan; mutta jos ei meno parane, niin täytyyhän hänen, eihän tällaista voi kestää.
Ulistakin kävi olo yhä kiusallisemmaksi. Hän alkoi vähitellen hävetä kun hänellä oli kaksi henttua, hapatus oli käymässä loppuun; tytöt olivat toisilleen vastuksina ja Uli sai aikaa tointua entiselleen. Hän alkoi karttaa noita kahdenkeskisiä keskusteluja; no sitä rajummin tytöt ajelivat häntä, sitä enemmän toisiaan haukkuivat ja jos hän lähti lyhdyttä talliin, niin entistä joutuimmin he tulivat jälestä. Kerran kun Uli lähti antamaan hevosille apetta yöksi, ja oli tuskin ehtinyt ruveta apetta jakelemaan, tupsahti Ulla hänen luokseen lipikoimaan ja kysyi viimein hyvin surullisella mielin, mikä Ulilla oli kun hän ei ollut enää sellainen kuin ennen? Tietysti vain Stiinan syytä; mutta Stiinallekos Ulla lupasi näyttää! Tuskin oli Ulla sen sanonut, niin alkoi ulkoa kuulua jyskettä ja pauketta ja sitten rupesi kuulumaan niin merkillistä ääntä, ei ollut se ammuntaa eikä määintää vaan yhtaikaa molempien tapaista. Ulla huutaa kiljahti nyt sille näyttävänsä, hypähti ulos ja Uli tuli ovelle lyhtyineen; tuvalta juoksi väkeä ja Stiina löydettiin lantakaivosta, kurotellen likaa valuvaa päätään mustista mujuista, surkeasti ähkien ja kurnuttaen, hokien ja karjuen vaikka minkälaisella äänellä. Hän ei päässyt omin voimin ylös ja kukaan ei uskaltanut sen siivoiseen koskea. Koko talon väki seisoi kaivon suulla voimatta olla nauramatta; emännänkin täytyi kääntää päätään ja katsoa sivulle kun ei voinut pysyä totisena. Stiina kurotteli käsiään ja alkoi sadatella. Ulla nauroi yhä hullummin, Stiina karjui kahta kauheammin: kyllä hän sille näyttää kun täältä pääsee, sillä kukas muu kuin Ulla se olisi peittänyt sillä tavoin lantakaivon että hänen piti pudota siihen kun oli menossa vettä hakemaan. Tyttöjen nauraessa ja sadatellessa, ei kukaan auttanut: yksi puhui puoshaoista, toinen heinähangoista; kolmas tuumi, että Stiina olisi räjäytettävä ruudilla tantereelle. Viimein armahti isäntä onnetonta, otti noin neljän jalan pituisen salon, käski Ulia pitämään kiinni salon toisesta päästä ja piti itse toisesta. Stiinan oli tartuttava salkoon käsiksi. Niin nostivat he vaivoin ja kaikki voimansa ponnistaen Stiinan hitaasti lantakaivosta. Voi tuskin käsittää, miltä lyhdyn valossa näytti tuo virtsaa valuva kuvatus, joka oli yltäänsä mustassa töhkässä, tuo punasilmäisen sininenä, valkeahuulinen Stiinakin hän hitaasti nousi lantakaivosta. Vaatteistaan loruivat ylt'ympäri mustat purot kunnes hänet viimein oikeana sontasuutarina laskettiin tantereelle. Katselijat olivat nauruun läkähtyä. Mutta tuskin oli Stiina päässyt jaloilleen, niin karkasi hän kuin susi Ullan kimppuun. Tämä kiljaisi ja yritti juosta pakoon, mutta jo sai Stiina hänet kynsiinsä ja kiskaisi palmikosta nurin. Kauniin Ullan päällä pyörinyt kauhea Stiina ja hauteli kämmenillään Ullan kasvoja. Miten soma Ulla huusikaan apua Jumalan nimessä, huusi kuin puukko kurkussa, niin ei kukaan häntä auttanut; kukaan ei tohtinut koskea Stiinaan, hänestä lenteli joka liikkeellä ruiskimalla lantaa. Silloin täytyi Ullan viimein varjella itseään, Stiina kiljaisi ja he pyörivät toisissaan keränä kiinni. Kuului kaukaa askelia; silloin emäntä sanoi, että jos ei noita nyt jo eroiteta, niin täytyy hänen itsensä eroittaa. Ei tohdittu olla tottelematta emäntää; koetettiin heti tarttua kiinni Ullaan. Mutta Ulla ei ollut siistimpi kuin Stiinakaan; tavoittelija tahrautui ja kun Ulikin yritti heitä eroittaa, koettivat he molemmat heittäytyä hänen kimppuunsa, sillä hän oli muka kaikkeen syypää. Stiina noitui Ulin olleen Ullan kanssa samassa juonessa, upottamassa häntä lantakaivoon, ja Ulla sadatteli Ulin yllyttäneen Stiinan hänen kimppuunsa. Ellei isäntä läheneviä naapureita peläten olisi aivan tosissaan käskenyt taistelijoita menemään sisään, niin olisi Ulin ollut paljon vaikeampi hillitä vihaansa kuin rakkauttaan.
Täytyy jättää lukijani mielikuvituksen kuvattavaksi miltä nuo kaksi rakastajatarta sitten näyttivät kun he tulivat yhdessä huoneeseensa ja viimein asettuivat vuoteeseensa. Sen vain sanonen, että heidän ulkomuotonsa käänsi Ulin mieltä ylenpalttisesti ja että hän siitä hetkestä kyllästyi heihin molempiin. Tytöt ymmärsivät itsekin, että kyllä tämän pelin piti jo loppua, ja heidän liehimisyrityksensä olivat tästä lähin varsin laimeita. Stiinalla oli surussaan se ilo, että eihän tuo toinenkaan saanut Ulia, ja Ulla päätteli kaikessa hiljaisuudessa: on niitä poikia muitakin kuin Uli ja eihän nätin tytön tarvitse kuin viheltää akkunasta jos tahtoo miestä: niitä tulee heti kymmenittäin; mutta ketä tahansa ei hän huolikaan, hän ei olekaan syntynyt maailmaan miksikään luutturievuksi! — Mutta ei ollut vielä hävinnyt Ulista halu naisväkeen; yhä vieläkin hänestä tuntui siltä, että nyt olisi jo aika, nyt ei enää saisi vitkastella!