"Siksipä minä en tänne jääkään", sanoi Uli. "Minä tiedän hyvin, ettei isäntä luota minuun ja minä en voi olla paikassa, jossa ei kehenkään luoteta."
"Ohoh, kylläpä sitten saat juoksennella paikan haussa, jos tahdot sellaiseen, jossa kaikkiin luetetaan. Joutavaa on jo nyt tämä äikäily — ja älä mene! — En minä enää milloinkaan koeta sinua vietellä!" Sen lupasi Jukka. "Mutta ei siltä tarvitse luulla, etten minä pidä silmiäni auki! Ainahan ihmisen pitää olla varuillaan; piru käy ympäri kuin kiljuva jalopeura ja etsii kenen nielisi."
"Tällä kertaa siis Te itse olette ollut se piru, joka on koettanut minua niellä, — ja pahoin teitte siinä."
"No, en minä nyt sitä vasta tee", sanoi Jukka; Ulin pitäisi jo nyt tyytyä kun nyt kerran Jukkakin on tyytyväinen. Olisi niin ilkeä taas matkustaa hankkimaan uutta renkiä, ja ei sitä taitaisi parempaa löytääkään. Nykyaikaan eivät ihmiset ole puolen palaneen puupennin arvoisia. Vaikka lupaisi ne kullalla hölvätä, niin ei saa mieleistään.
"Kah", sanoi emäntä, "kaikkihan me olemme vaivaisia syntisiä, ja ethän sinäkään, Uli, ole mikään Herran enkeli. Lyökää jo nyt sovussa kättä ja älkää enää kinastelko. Uli, johan nyt kuulit, ettei ukko enää vasta tee sinulle tällaista ja tule nyt vaan alas, kahvi on valmiina, saat tilkan suuhusi. Sillä sittenhän vasta se sovinto oikein tulee kun syö ja juo yhdessä, etenkin kun juo kahvia." Uli ajatteli myös entisen isäntänsä kirjettä, taipui ja tyytyi jälleen. Ja Jukka tyytyi myös. Mutta mielessään alkoi Jukka ajatella: kyllä tuota naisväkeä nyt pitää ruveta pitämään silmällä, ne tulevat jo liian hyviksi ystäviksi Ulin kanssa. Jos tätä jatkuu, niin minut petetään ja minä olen hukassa.
Ja tuli elonkorjuuaika kaikkine touhuineen. Eloaikana sattuu paljon töitä yhteen losoon. Kirsikat kypsyvät; liina ja pellava täytyy nyhtää ja häkilöidä. Monilla paikkakunnilla alkaa myös kyntö ja kylvö. Milloinkaan muulloin ei tarvitse harkita niin tarkkaan töiden järjestelyä, ajan käyttöä ja työväen jaoittelua kuin elonleikkuun aikana, jos aikoo saada kaikki käymään niin, ettei mitään hukkaan joutuisi, ja että kaikki työt tulevat tehdyiksi. Siinä sitä vasta koetellaan kuka on kelvon maamies, kuka ei!
Melkein joka vuosi oli emäntä ollut elonaikana tuskassa ja hädässä. Joko hänellä ei ollut muita apulaisia kirsikoita noukkimassa kuin varpuset; tai kypsyi liina liiaksi tai hautui pilalle kasoissa; pellavaa ei muistettu joko nyhtää, tai levittää ja kunnollisesti käännellä. Mihinkään ei ollut kellään aikaa. Mutta kylläpäs oli aikaa lorvehtia puolen päivää tanhuilla joutilaina ja aprikoida: sinneköhän tässä kiireessä nyt lähtisi vai minne? Ja kun aikaa oli liiaksi lorvehtimiseen ja oikeisiin toimiin liian vähän, niin kului se siinä loppuun eikä ehditty tekemään muuta kuin syömään ja makaamaan.
Nyt oli toista. Uli oli arvioinut tarkoin asiat jo etukäteen ja sen vuoksi oli aikaa kyllälti. Käytettiin joka silmänräpäys hyödyllisesti, joka työläinen tiesi tehtävänsä. Ellei voitu mennä pellolle, tiesi jokainen jo kysymättäkin minne hänen oli mentävä. Ei kulunut aikaa toljailemiseen ja kyselemiseen. Ei myös kinattu ja sälytetty omaa taakkaa toisen hartioille; sillä taakat oli varustettu kaikille niin samallaiset, ettei kukaan ajatellut itseään sorrettavan. Työ kävi käsittämättömän joutuin ja emännän sydäntä oikein lämmitti ja suu oli aina naurun mutrussa kun kirsikkakoreja kannettiin sisään ja pellava ja liina levisi laajoina mattoina nurmille, — pellavaa ei näet pantu pimeään ennenkun se oli riivitty. — Mutta Jukka se taas kulkea kepsutteli levottomana paikasta, toiseen, hän ajatteli vain ruista, joka hänen mielestään nyt kypsyy liiaksi, karisee. Hän ei voinut ymmärtää, miten nyt ehditään joka paikkaan, akkaväen hommiinkin. Ja kuitenkin saatiin ruis hyvin korjatuksi, vieläpä niin ajoissa, että voitiin viettää kotoista elonkorjuujuhlaa samana lauantaina kuin muuallakin, — ennen oli se näet pidetty Glunggessa aina noin viikko tai pari myöhemmin kuin muualla. Mutta omat tuumansa oli Jukalla tästäkin joutumisesta. Hän sanoi: "Meillä tulee nähtävästi elojuhla noin viikkoa aikaisemmin kuin ennen; mutta eikä siinä ole ihmettelemistä. Sillä 'lyhyt tukka joutuin suitaan'." Hän ei siis ollut kovin mielissään siitä että jouduttiin yhtä aikaisin kuin muutkin. Ihmiset luulevat, ajatteli hän, ettei meillä ole kylvetty niin paljoa kuin ennen. — Mutta kyläläiset tiesivät hyvin, mistä tämä joutuminen johtui.
Elojuhla on merkkipäivä talonpojan elämässä. Köyhälle päivätyöläiselle ja hänen vaimolleen, jotka läpi vuoden saavat ruuakseen tuskin perunoita eikä lihan mukarettakaan, on elonkorjuujuhla viinineen, kolmine kalaruokineen ja piiraineen oikea tuhatvuotisen valtakunnan päivä, jota koko vuosi riemuiten odotellaan ja sitten raskaasti huoataan, kun se on mennyt ohi. Itarinkaan isäntä ei sinä päivänä ilkeä kitsastella, ja vaikka hän rahojensa menoa sääliikin, ei hän ilmaise mieli karvauttaan. Tämän juhlan perustana onkin jonkinlainen uskonnollinen tahi paremminkin sanoen taikauskoinen ajatus. Se on kristillinen uhri. Kaiken hyvän antaja on jälleen avannut kätensä ja siunannut maamiehen ahkeruutta; silloin kovasydämisimmätkin muistavat, että heidän on kiittäminen Jumalaa ja uhraaminen hänelle jotain. Isäntä varustaa aterian ja hän melkein syytää keittiönsä ovelta sinä päivänä suurina laumoina vaelteleville köyhille pannukukkoja ja syöttää, juottaa koko yön, ja koko seuraavan pitkän päivänkin alustalaisiaan, poikiaan, renkejään, piikojaan ja muukalaisia, jotka hänen luokseen tulevat, niin paljon kuin he vain jaksavat. Missä entisajan anteliaisuus vallitsee, siellä ei juhliin kutsuta ainoastaan niitä, jotka olivat eloa korjaamassa, vaan kerrassaan kaikki, jotka tämän vuoden kuluessa olivat olleet hetkenkin talon töissä. Ja kaikkialla tunnetaan tarina eräästä tilallisesta, jolla lauantaina oli työssä muudan mies, joka olisi saanut työnsä tehdyksi tuon samaisen lauantain illaksi. Mutta puolenpäivän aikaan tuli isäntä sen miehen luo ja sanoi sille, että tehdään nyt tilit vaan; he tulevat ilman häntä aikaan, häntä ei heillä enää tarvita. Silloin oli se mies sanonut, ettei hän nyt vielä mielellään lähtisi, sillä häneltä menee siten hukkaan puolen päivän ansio ja illaksihan hän saa työnsä valmiiksi. "Ei", tuumi isäntä, "sanohan nyt vain pois, mitä minä olen sinulle velkaa, sanon suoraan, minkätähden tätä tahdon: meillä on näet ensi yönä elonkorjuujuhla eikä ole enää tilaa. Tule sen sijaan tänne taas jonain aamuna uudestaan, jos soveltuu." —
Tämän uhripäivän mentyä ohi, kokoilee saituri murusensa ja sulkee jälleen tarkoin raha-arkkunsa ja lippaansa koko pitkäksi vuodeksi.