Ja iltahämärissä oli elonkorjuujuhla alkava; mutta olipa pula saada väkeä ajoissa saapumaan kestiin. Vreneli liehui punaisena kuin rapu koko päivän keitetty ään ja paistettuaan ja hän alkoi viimein jo äkäillä ja sanoa: "Mokomatkin, ovat jo koko päivän imeneet sormiaan ja syöneet kätensä ihan olkapäähän saakka, eivätkä nyt tule kuitenkaan ajoissa, joutavaa kuhnivat. Eikä nyt voi tehdä odottaessa mitään ja ei pääse tänä yönä juhlista oikeaan aikaan ja huomisaamuna ei niitä taas saa pöydästä erkanemaan, istuvat siinä kuin tervassa." Täytyi lähettää hakemaan alustalaisia juhliin sieltä täältä, vaikkei ketään juuri tarvinnutkaan korvista kestiin taluttaa.
Pöydässä oli monta vatia sahramilla höystettyä lihakeittoa, vadit niin kukkuralla leipämuhennosta, että niitä olisi voinut käyttää vaikka vihkipalleina. Sitten tarjottiin yllin kyllin raavaan lihaa, tuoretta ja kuivattua, läskiä ja imelää hedelmälohkoa, kolmenlaisia pannukukkoja ja sitä paitsi oli pöydällä viiniä monta pulloa, joista kukin veti kokonaisen mitan. Kantajat olivat ihan pulakassa, miten saada uudet herkut pöydälle mahtumaan. Hyvä lie varpusten kaurassa kuhista, mutta varmaan ne eivät vielä aavistakaan, millainen on elonkorjuujuhlan kestipöytä! Se notkuu kuormansa painosta, sen alla jalat vaivoin pysyvät hiljaa, sillä niidenkin mieli tekisi nousta ylös näkemään, mikä se siellä pöydällä niin suloisesti tuoksuu.
Mutta tähänkään kestitykseen eivät kaikki olleet tyytyväisiä. Liisa ja Trinette eivät voineet sietää näitä raakoja ihmisiä ja näitä kauheita ruokia. Pikkutupaan oli katettu eri pöytä heitä varten. Siellä oli punaviiniä, kastikekalaa ja sokeriherneitä, vasikka- ja kyyhkyspaistia, paistettua kalaa ja lammasta, pannukukkoja, munavehnästä leivän asemasta ja kannu suloista teetä niille, jotka pitivät teestä, ja namusia, emännän säästämiä aina viime elonkorjuukesteistään saakka. Lapset kulkivat pöydästä pöytään kahmien yhtäällä yhtä herkkua, toisaalta vielä uhemmin toista ja tunkivat makonsa niin täyteen ruokaa ja juomaa että heidät viimein täytyi kantamalla viedä sänkyyn pulleina kuin pienet pirut. Liisa ja Trinette kertoivat toisilleen, mitä ruokia he sietävät ja mitä ei; nyrpistelivät nokkaansa kaikelle ja valittelivat toisilleen, mitä kipuja tulee siitä ruuasta ja mitä tästä; yksi turvottaa mahaa, toinen kutistaa; tämä ei anna unta ja tästä saa painajaisen; yksi ampuu silmiin, toinen korviin; toinen tukkee kuin tulpalla ja toinen ryllyyttää. — Mutta kuitenkin söivät he niitäkin ruokalajeja, mitkä tukkesivat kuin tulpalla, ja myös niitä, jotka ryllyyttivät. Kai nuo vastakohdat sitten ehkäisivät toistensa vaikutusta. Ja juomisesta päättäen eivät he kumpikaan olleet kovin kivuloisia.
Ravintoloitsija Johannes ei ollut perhepöydässä kauan, vaan lähti pian väen pariin isoon tupaan ja oli siellä sitten aina aamun sarastukseen saakka, jolloin mentiin nukkumaan. Hän tuppautui etenkin Ulin seuraan, mielitteli häntä juomilla, tarjosi hänelle tupakkaa, puheli hänen kanssaan kaiken maailman asiat, niin että Ulista alkoi melkein tuntua siltä, että eihän tuo Frevlingenin ravintolan herra olekaan niin ylpeä kuin huhutaan. — Mutta vielä enemmän ihmetteli Uli, kun Johannes aamulla aikaisin tuli talliin, missä Uli yksinään jo askarteli toisten renkien yhä nukkuessa.
"Ka, oletkos sinä jo yläällä, ja yksinäsi?" sanoi ravintoloitsija.
"Ka, täytyy", vastasi Uli, "elukoilla ei ollut eilen elojuhlaa, vaan kova työ; pahapa olisi, jos niiden antaisi odotella kauan ruokaansa."
"Sellaisia eivät ole kaikki palvelijat", sanoi ravintoloitsija, "ja siksipä minä aioinkin juuri kysyä sinulta erästä asiaa. Kuulepas! Tule sinä minulle. Minulta saat paikan, jossa saat vähintäin kymmenen taalaria enemmän palkkaa kuin täällä, ja joka päivä saat viiniä ja lihaa."
"Mutta mitäs meidän isäntä sanoo, jos pestaudun Teille?"
"Mitäs se sinua liikuttaa", sanoi ravintoloitsija; "kyllä minä siitä huolen pidän. Et sinä voi täällä kuitenkaan kauan olla; ukkopaha on niin kummallinen ja liian epäluuloinen; ei sillä pysy kukaan. Meillä on toista, meillä; minä olen usein poissa kotoa ja minun eukkoni se on sellainen laiska letus, pitäisi olla renki, jonka huostaan voisi kaikki uskoa. Ja se, joka olisi minusta mieleinen, ei missään koko paikkakunnalla saisi parempaa paikkaa kuin minulla. Saisi elää kuin herra. Tule pois, et tarvitse katua. — Kas tässä, otapas taalari pestiä."
"Pitäkäähän nyt vaan rahanne", sanoi Uli, "eihän tässä nyt olla jäniksen selässä. Nykyään ei minulla ole mitään valittamista; vaikka olikin noin kuukausi sitten toista. Minua kohdellaan nyt hyvin, etenkin emäntä; enkä minä välitä muutella paikkoja, kun kerran entisessäkin on hyvä olla."