Uli kiitti, mutta sanoi kuitenkin: "Enhän minä nyt siltä, että tahtoisin olla tuon naisväen helmoissa, ja hyvinhän minä tiedän, että viljahan se on pääasia, mutta minun mielestäni täytyy pitää huoli muistakin asioista eikä ole sallittava vahinkoa missään, jos suinkin voi sen estää." — "Ja oli aikomus myös tässä samalla kysyä, aiotko sinä jäädä vielä meille?" sanoi Jukka.
"Enhän tuota nyt oikein tiedä", vastasi Uli. "En minä mielelläni paikkoja muuttelisi, mutta ikävä on olla paikassakin, jossa ei olla tyytyväisiä eikä luoteta minuun. Kun arvaisi, tokko vielä tapahtuu sellaista kuin tässä äskettäin, niin lähtisin heti pois."
"No johan sen kuulit ja kuule nyt, että minä olen sinuun tyytyväinen!" sanoi Jukka, "ja siksipä minä annan sinulle vielä toisen taalarin pestirahaa! Minulla ei muuten ole ollut tapana antaa pestirahaa, silloinkun olen pestannut saman palkollisen toiseksi vuodeksi; mutta enhän nyt tarvitse olla kitsaampi kuin muutkaan. Ja parempihan on, että käytän taalarini omaksi edukseni kuin annan niillä muiden juonitella itseäni vastaan."
Silloin muistui Ulin mieleen se tämän aamuinen, ja hän sanoi:
"No kukas siitä nyt taas on osannut kielitellä?"
"Heh, Uli", sanoi Jukka, "kaikkein vähimmin voi luottaa juuri niihin, jotka edessäpäin enimmän lipikoivat ja mairittelevat. Ovat kuin kavalia kissoja: raapaisevat ennenkun aavistaakaan!"
Ja Jukka alkoi keppineen köpittää Üfligeniin päin, jossa hänellä sunnuntaisin oli tapana ryypätä haarikkansa.
Nuo viime sanat karvastelivat Ulin sydäntä. Tuntui melkein siltä, että parempi olisi ollut, kun ei olisi tätä toista taalaria ottanutkaan. — Kehen tässä ei voi luottaa? Kuka se häntä on raavaissut? Vreneliköhän? Se oli ollut kaivolla, oli hyvin mahdollista kuullut keskustelun. — Uli ei ollut tehnyt kellekään mitään pahaa ja luuli olevansa etenkin Vrenelin kanssa jollain tavoin tuttavallisissakin väleissä, ei tietysti puhumistakaan mitenkään rakkaussuhteista! Sillä useinhan ei pitkään aikaan huomaa, mitenkä kaunis poika ja pulska tyttö, jotka asuvat samassa talossa, alkavat vähitellen toisiaan joko lähennellä tai karttaa. Mutta Vreneli oli kotitöissä samassa huolekkaassa asemassa kuin Uli ulkotöissä: he voivat siis tehdä toisilleen joko paljon hyvää tai paljon vastusta. Ja Uli luuli tehneensä hyvää, sillä olihan isäntäväenkin etua se, että he auttoivat toisiaan ja suorittivat yhteisvoimin yhteiset työt. Uli käsitti selvällä järjellään mihin talo tai valtio joutuu, jos siinä yksi virasto tai mahti kiskoo yhtä köyttä, toinen toista. Riitaisina tekevät ne saman tuhon kuin villit hevoset, joiden häntään rikollinen on sidottu revittäväksi.
Vreneli oli siis häntä kohtaan kavala, kanteli hänen päälleen selän takana! Se koski Uliin. Hän vihasi juoruamista, sillä se milloin sitoo ihmisiä yhteen, milloin tekee nuo eilen yhdistämänsä tänään toisilleen vihollisiksi. Uli ei ollut tottunut kanteluja sietämään!
Kuta kauemmin hän hautoi kaunaa povessaan, sitä enemmän alkoi häntä harmittaa; hän oli jo monasti ihan menemäisillään antamaan pestin takaisin ja lähtemäisillään heti Johanneksen palvelukseen. Tietysti hän nyt myös murjotteli, eikä paistanut naamansa ilosta. Hän oli vähäsanainen ruokaillessaan ja lennätti silloin tällöin vain jonkun letkauksen muille ja usein ei hän ollut kuulevinaankaan mitä hänelle sanottiin. Emäntä kysyi usein: