Otimme kartat esille ja keskustelimme matkasuunnitelmasta.
Päätimme lähteä ensi lauantaina — ensi asemana Kingston. Harris ja minä matkustaisimme sinne aamusella ja soutaisimme veneen Chertsey'hin, ja George, joka ei päässyt Citystä ennenkuin iltapäivällä (George istuu eräässä pankissa nukkumassa k:lo 10-4 joka päivä, paitse lauantaisin, jolloin hänet herätetään ja ajetaan kotiin kello 2) tapaisi meidät siellä.
Asuisimmeko teltissä vai nukkuisimmeko yömme ravintolissa?
George ja minä puolustimme telttielämää. Se oli meistä niin villiä, vapaata ja patriarkallista.
Hitaasti häipyy kuolleen auringon kultainen muisto kylmien ja synkkien pilvien helmaan, Äänettöminä kuin surevat lapset ovat linnut lakanneet laulamasta ja vain suokurpan valittava huuto ja ruisrääkän yksitoikkoinen kärisevä ääni häiritsevät juhlallista äänettömyyttä, joka vallitsee vetten partailla kuolevan päivän vetäessä viimeistä henkäystään.
Tummista metsistä jokivarsilta hiipivät öiset aavejoukot, harmaat utuiset varjot äänettömin askelin lyömään pakosalle valon viipyviä jälkijoukkoja ja vaeltavat sitten edelleen aaltoilevan ruohikon ja huokailevan kahiliston yli; ja yö synkällä valtaistuimellaan levittää mustat siipensä pimeähkön maailman yli ja hallitsee äänetönnä aavepalatsissaan vain kelmeinä palavien tähtien valossa.
Me ohjaamme purtemme rauhaiseen soppeen, pystytämme telttimme ja nautimme vaatimattoman ilta-ateriamme. Sitten täytämme ja sytytämme suuret piippumme ja hupaisesti puhelemme hiljaisella sointuvalla äänellä ja veneen ympärillä leikitsevä joki kuiskii vaietessamme vanhoja, salaperäisiä tarinoita ja outoja salaisuuksia sekä laulelee hiljaa ikivanhaa kehtolauluaan, jota on tuhannet vuodet laulanut — ja on vielä laulava tuhansia vuosia — lauluaan, jota me, jotka usein olemme uinuneet sen pehmeällä povella, luulemme ymmärtävämme, vaikk'emme osaa sanoin tehdä selkoa kuulemastamme tarinasta.
Ja me istumme joen partaalla, ja kuu, joka myös rakastaa jokea, kumartuu sisarellisesti sitä suutelemaan ja syleilee sitä hopeisilla käsivarsillaan; me kuuntelemme sen tarinaa, sen kuiskutuksia, kun se rientää edelleen tapaamaan kuningastaan, merta — kunnes äänemme vaikenevat, piiput sammuvat ja me, jokapäiväiset nuoret miehet vaivumme mietteisiin puoleksi suloisiin, puoleksi kaihoaviin — ei kukaan ole halukas puhelemaan. Vihdoin naurahdamme, naputamme tuhan piipustamme ja sanomme "hyvää yötä" ja veden loiskinassa ja puitten huminassa vaivumme unen helmoihin juhlallisten, vaikenevien tähtien valossa ja uneksimme elävämme kultaisella aikakaudella, jolloin maapallolla vielä vallitsi rauha, sopu ja rakkaus — ennenkuin sen lasten synnit ja mielettömyydet saivat maaemon rakastavan sydämen vanhenemaan; ennenkuin ontto, kauniskuorinen "sivistys" oli houkutellut meidät pois luonnon äidillisestä helmasta ja turhamaisuuden myrkyllinen iva oli saanut meidät häpeemään yksinkertaista, luonnonmukaista elämäämme ja suloista kotiamme, jossa ihmissuku vuosituhansia sitten näki päivän valon. —
Harris sanoi:
"Mutta olettakaamme, että rupee satamaan."