Kolme invaliidia. — Georgen ja Harris'in kärsimyksiä. — Sadanseitsemän kuolettavan taudin uhri! — Hyödyllisiä lääkeohjeita. — Lasten maksataudin parannustapa. — Olemme yksimieliset siitä, että olemme liiaksi rasittuneet ja kaipaamme lepoa. — Viikko aaltoilevalla ulapalla? — George ehdottaa Thamesjokea. — Montmorency tekee vastalauseen. — Alkuperäinen ehdotus hyväksytään kolmen äänen enemmistöllä yhtä vastaan.
Meitä oli kaikkiaan neljä — George, William Samuel Harris, allekirjoittanut ja Montmorency. Istuimme minun huoneessani, tupakoimme ja puhelimme miten huonoja olimme — huonoja lääketieteelliseltä kannalta, tietenkin.
Tunsimme itsemme niin heikoiksi, että aloimme tulla oikein levottomiksi. Harris sanoi joskus saavansa semmoisia pyörtymyskohtauksia, että hän tuskin tiesi mitä silloin teki; siihen George sanoi, että hänelläkin oli pyörtymiskohtauksia, niin että hän tuskin tiesi mitä teki. Mitä minuun tulee, oli maksani epäkunnossa. Tiesin, että se oli maksa, sillä olin vastikään lukenut ilmoituksen, jossa ylistettiin patenteerattuja maksapillerejä ja jossa tehtiin selkoa erinäisistä oireista, joista voi päättää oliko maksa epäkunnossa. Minulla oli kaikki nuo oireet.
On todella omituista, mutta minä en koskaan voi lukea patenttilääkkeiden ilmoituksia tulematta johtopäätökseen että minulla on juuri siinä kuvattu tauti sen kaikkein pahimmassa muodossa. Diagnoosi kuitenkin aina täydellisesti lyö yhteen oireitten kanssa, joita kulloinkin tunnen ruumiissani.
Muistan miten eräänä päivänä menin British Museum'iin lukemaan miten on hoidettava erästä vähäpätöistä tautia, joka silloin minua vaivasi — luulen että se oli nokkoskuume. Sain kirjan ja luin kaikki, mitä tahdoin tietää; sitten minä ajattelemattomuudessani käänsin lehden ja aloin huolettomasti lukea taudeista ylipäänsä. En enää muista, mikä ensimmäinen tauti oli, jota syvennyin tutkimaan — se oli, luulen, joku kauhea, hävittävä kulkutauti — mutta ennenkuin olin päässyt puoliväliinkään "edelläkäyvien oireitten" luettelossa, tulin selville siitä, että itse podin tuota kauheata tautia.
Istuin tuokion kauhusta jäykistyneenä; sitten aloin — tylsästi ja koneellisesti — lukea edelleen. Tulin lavantautiin, luin oireet, huomasin, että minussa oli lavantauti — se lienee raivonnut minussa kuukausia ilman että siitä tiesin — ja minä aloin tuumia oliko minussa vielä joku tauti. Minä etsin kirjasta tanssitaudin, ja — niinkuin olin odottanut — oli minulla tämäkin tauti. Nyt alkoi tilani minua huvittaa ja päätin perinpohjin sitä tutkia. Siksipä otinkin taudit aakkosellisessa järjestyksessä: ensin luin abscessista ja huomasin, että minulla oli semmoinen ja että se puhkeaisi 14 päivän kuluttua. Mitä luumätään tulee, niin sain ilokseni tietää, että minulla oli se varsin lievässä muodossa ja — ainakin tämän taudin puolesta — voisin vielä elää vuosikausia. Kouristustautia podin varsin arveluttavilla muunnoksilla, ja kurkkumätä näytti syntymästä saakka minussa asustaneen. Jauhoin tunnollisesti koko kirjan läpi, ja ainoa tauti, jota en voinut huomata itselläni olevan, oli suusalpa.
Ensin olin siitä suorastaan loukkaantunut; se tuntui minusta jonkinlaiselta häväistykseltä. Miksei minulla ollut suusalpaa? Miksi tämä aiheeton poikkeus? Sittemmin kuitenkin lepyin. Ajatellessani että minussa oli kaikki muut taudit, jotka lääketiede tunsi, pääsin eroon itsekkyydestäni ja päätin koettaa tulla toimeen ilman suusalpaa. — Leini, ilkeimmässä muodossaan, näytti saaneen minut valtoihinsa ilman että minulla siitä oli aavistustakaan; ja n.s. zymotisia tauteja olin nähtävästi potenut lapsuudesta saakka. Ei ollut enää mitään tauteja zymotisten jälkeen, mistä päätin, ettei minulla ollut sen useampaa tautia.
Istuin ja mietiskelin. Kuvittelin miten huomiota herättävä yksilö olin lääketieteelliseltä kannalta: oikea makupala kaikille lääkäreille! Nuorten kandidaattien ei enää olisi tarvis suorittaa kurssejaan eri sairaaloissa, jos he saivat hoitaa minua. Olinhan itse täydellinen lasaretti. Heidän tarvitsi vain tutkia minut, s.o. kaikki tautini, ja sitten he voisivat suorittaa tutkintonsa.
Sitten ihmettelin pitkältäkö minulle vielä oli suotu elonaikaa. Koetin tutkia itseäni. Koettelin valtimoani. Ensin en tuntenut mitään valtimoa lainkaan, mutta sitten se odottamatta alkoi tykyttää. Otin kelloni ja laskin tykytykset. Luin 147 lyöntiä minuutissa. Sitten laskin käteni sydämelle, mutta en tuntenut sen lyövän. Se oli lakannut liikkumasta! Myöhemmin olen tullut johtopäätökseen, että se kyllä oli koko ajan paikallaan ja tykytti, mutta en voi asiata selittää. Koettelin kädelläni ruumiini koko etupuolen, vyötäisiltä päähän, tunnustelin kupeitani ja siirryin selkäpuolellekin. Mutta en tuntenut enkä kuullut mitään. Yritin katsoa kieltäni. Pistin sen niin pitkälle ulos suusta kuin taisin, ummistin toisen silmäni ja koetin nähdä toisella. Mutta en nähnyt muuta kuin kieleni kärjen ja ainoa tulos, jonka siten saavutin, oli vakaumus siitä, että minussa oli tulirokko.
Olin tullut lukuhuoneeseen terveenä, onnellisena ihmisenä. Horjuin sieltä ulos täydellisenä rauniona.