"Ei noiden vaan heti huomenna tarvitse nähdä nälkää", huomautti kenkäkaupan nuorukainen.
"Sinäkin kyllä haluaisit ittelles yhtä ja toista purtavaa", tokasi
"Sinisen Postin" edustaja, "jos pienessä veneessä lähtisit seilaamaan
Atlantin yli."
"Ei ne aijo Atlantin yli", vastusti Biggsin poika; "nehän meinaavat lähteä etsimään Stanley'ta!"
Tällä välin oli kadulle kertynyt aimo väkijoukko ja toinen kysyi toiseltaan mitä oli tekeillä. Jotkut (nuorin, kevytmielinen osa yleisöä) väittivät, että aikomus oli viettää häitä, ja osottivat Harrisin sulhaseksi; jotavastoin vanhemmat ja vakavammat olivat sitä mieltä, että oli hautajaiset ja että minä arvatenkin olin ruumiin veli.
Lopultakin saapui joutilas ajuri (tavallisesti niitä tällä kadulla kulkee kolme, neljä minuutissa, kun niitä ei tarvitse; ne häiritsevät kadulla kulkijoita ja ajavat suorastaan tiellesi). Me ladoimme tavarat vaunuihin, potkimme pellolle pari Montmorencyn ystävää jotka luultavasti olivat tehneet valan, etteivät ikinä häntä hylkäisi, nousimme vaunuihin ja ajoimme matkaamme kansan riemuitessa. On vielä mainittava, että Biggsin poika nakkasi punajuurikkaan jälkeemme, mikä kuuluu tuottavan onnea.
Saavuimme Waterloo-asemalle k:lo 11 ja tiedustelimme missä 11.50 juna seisoi. Tietenkään ei kellään siitä ollut aavistustakaan. Waterloo-asemalla ei koskaan saa tietoa mistä junat lähtevät eikä muitakaan niitä koskevia seikkoja. Kantaja, joka hoiti tavaroitamme, otaksui sen lähtevän junasillalta N:o 2, kun taas muuan hänen virkaveljistään, jonka kanssa hän pohti asiaa, oli huhuna kuullut kerrottavan, että se lähtisi N:o 1:stä. Asemapäällikkö sitävastoin oli vakuutettu siitä, että se löytyisi paikallisjunien alueelta.
Saadaksemme luotettavan vastauksen menimme liikennepäällikön puheille, joka kertoi äsken tavanneensa henkilön, joka väitti nähneensä kyseessä olevan junan sillalla N:o 3. Menimme tälle junasillalle, missä viranomaiset selittivät luulevansa, että tämä oli Windsorin ylimääräinen tahi sitten Southamptonin kuriirijuna. Sen he varmasti tiesivät, ettei se ollut Kingstonin juna ilmaisematta kuitenkaan mihin luulonsa perustivat.
Sitten sanoi kantajamme, että junamme kenties löytyisi yläsillalta; hän sanoi hyvästi tuntevansa mainitun junan. Vaelsimme siis yläsillalle, saimme veturinkuljettajan kynsiimme ja kysyimme aikoiko hän lähteä Kingstoniin. Hän vastasi, ettei sitä varmasti tiennyt sanoa, mutta otaksui niin olevan. Hän lisäsi, että jollei se ollut 11.50 Kingstonin juna, niin voi hän panna veikkaa siitä, että se oli 9.32 juna Virginia Wateriin tahi 10:n juna Wight-saarelle eli sinnepäin, minkä kyllä saisimme tietää aikanaan perille tullessamme. Pistimme puoli kruunua miehen kouraan ja pyysimme häntä pitämään sitä k:lo 11.50 Kingstonin junana.
"Eihän tällä radalla", sanoimme, "kukaan tunne junia eikä tiedä minne ne menevät. Te tunnette tien. Pankaa kone käymään ja viekää meidät kaikessa hiljaisuudessa Kingstoniin."
"Enpä oikein taida uskaltaa, hyvät herrat", vastasi tuo kelpo mies, "mutta — kaiketi on tarkoitus, että joku juna menee Kingstoniin, ja siinä tapauksessa voinhan minäkin ajaa sinne. Tuokaa tänne puolikruunuanne."