Tuo Englannin siveä hallitsijatar oli vallan hurmaantunut kapakoihin. On tuskin olemassa niin likaista krouvia 10 penikulman alueella Lontoosta, missä ei Bess olisi joskus käväissyt, syönyt, asunut tahi nukkunut. Olettakaamme, että Harris alkaisi elää uutta elämää ja hänestä koituisi suuri mies, ministeri esim. ja hän kuolisi, tokkohan silloin asetettaisi tauluja kapakoihin, joita hän on käynneillään kunnioittanut: "Harris joi täällä tuopin olutta"; "Harris tilasi kaksi whiskytotia kesällä 88"; "Harris potkaistiin ulos täältä joulukuussa 1886?"
Ei, moisia tauluja kertyisi liian paljon. Sitävastoin tulisivat paikat, joissa hän ei käynyt, kuuluisiksi — harvinaisuutensa vuoksi. — "Ainoa ravintola etelä-Lontoossa, missä Harris ei ole ottanut ryyppyä!" Ihmiset rientäisivät kilvan katsomaan mikä mokoma ihmepaikka mahtaisi olla.
Miten tuo heikko Edward-kuningasparka mahtoi vihata Kyningestonia! Kruunausjuhla nousi hänen voimiensa yli. Kenties ei sokerimanteleilla täytetty metsäsianpää soveltunut hänen vatsalleen (en luule, että minäkään siitä pitäisin!) tahi oli hän saanut kyllikseen simasta ja kuohuviinistä. Oli miten tahansa, hän hiipi pois meluavasta juhlasta ja meni haaveksimaan kuutamossa lemmityn Elgivansa kanssa.
Kenties he käsi kädessä seisoivat akkunan ääressä ja ihailivat kuuvalon hopeoimaa jokea; silloin tällöin tunkeusi juominkien meteli ja rähinä alhaalta pitosalista heidän korviinsa.
Samassa nuo raa'at hylkiöt Odo ja St Dunstan röyhkeästi tunkeutuvat rauhalliseen kammioon, syytävät karkeita solvauksia lempeän kuningattaren silmille ja raahaavat Edwy-raukan takaisin räyhäävään juhlaan.
Monen, monen vuoden kuluttua, kun sekä saksilaiset kuninkaat että saksilaiset juhlat olivat olleet ja menneet, katosi vähitellen Kingstonin merkitys joksikin aikaa, mutta se saavutti sen takaisin, kun Hampton Courtin linnasta tuli Tudor- ja Stuart-hallitsijasukujen asunto ja upeat kuninkaalliset huvipurret odottivat ankkurissa joen rantamilla ja ylpeät hoviherrat ja kavaljeerit loistavine kaapuineen tulivat alas rantaan ja huusivat: "Vene hoi! tänne! Kautta h—tin, suurkiitos!"
Useat näistä vanhoista taloista ovat niiltä ajoilta, jolloin Kingston oli kuninkaankaupunki, jolloin ritareja ja hovimiehiä asui hallitsijansa läheisyydessä ja linnan portilla koko päivän vilisi kiiltäviä haarniskoja, korskuvia ratsuja, samettia ja silkkiä ja kauniita kasvoja. Vanhat talot ovat täydellisessä sopusoinnussa peruukkien, polvihousujen, kirjailtujen takkien ja pitkien kirousten kanssa. Siihen aikaan osattiin rakentaa tukevia, kestäviä taloja. Punaiset, kovat tiilet ovat vuosisatojen kuluessa kasvaneet toisiinsa kiinni ja tammiportaat eivät narise eikä notku niitä astuessa.
Tammiportaista muistan, että eräässä Kingstonin talossa on erittäin komeat portaat veistetystä tammesta. Talossa on aikoinaan asunut joku mahtava, ylhäinen henkilö, mutta nykyään on siinä kauppaliike. Eräs ystäväni meni kerran sinne ostamaan hattua. Hajamielisyydessään hän pisti käden taskuunsa ja maksoi hatun puhtaassa rahassa.
Kauppias (hän tuntee ystäväni) ällistyi ensin moisesta ihmeestä, mutta päätti sitten — vastaiseksi kehoitukseksi — kutsua miehen katsomaan talon vanhoja tammiveistoksia. Ystävälläni ei ollut mitään sitä vastaan, jonka vuoksi kauppias vei hänet myymälästä asuntoonsa, toiseen kerrokseen. Kaidepuut olivat erinomaisen taiteellista työtä ja koko seinä oli verhottu tammipaneelilla, jonka veistokset olisivat tehneet kunniaa ruhtinaan palatsille.
Sitten he tulivat vierashuoneeseen, joka oli suuri, hauska huone; seinät oli verhottu prameilevilla, mutta sievillä sinipohjaisilla seinäpapereilla. Huoneessa ei ollut mitään erinomaista, ja ystäväni ihmetteli miksi hänet oli tuotu tänne. Omistaja meni seinän luo ja koputti siihen. Se antoi kumajavan äänen.