Eräänä talvena hänet nukutettiin ja kiskottiin ulos kaikki hänen hampaansa (hän käytti sitten tekohampaita), sillä häntä vaivasi alituinen hammastauti, joka sitten otti muuttuakseen neuralgiaksi ja korvasäryksi. Hän vilustui vähä väliä ja suurena koleravuonna 1871, jolloin tuo tauti kiersi koko paikkakuntamme ohi, esiintyi vain yksi ainoa poikkeustapaus koko kreivikunnassa: tämä merkillinen tapaus oli nuori Stivvings.
Sairaana ollen täytyi hänen maata vuoteellaan, syödä kananpoikia ja pannukakkua ja viinirypäleitä, ja tuo hölmö voi kuitenkin itkeä ulista, kun ei saanut kyhätä rakkaita latinankirjoituksiaan ja lueskella saksan kielioppia!
Ja me toiset pojat, jotka päivän sairaudesta olisimme kernaasti uhranneet kymmenen lukukautta kouluajasta ja joilla ei ollut vähintäkään halua antaa vanhemmillemme ylpeilemisen aihetta, me emme edes voineet saada tavallista kaularöhää! Oleskelimme vedossa, mutta se teki meille vaan hyvää; nautimme oksennuspulveria, mutta se lisäsi vain ruokahaluamme ja teki meidät lihaviksi. Ja Stivvings, joka ei osannut antaa niille oikeata arvoa, sai osakseen kaiken maailman taudit, kun taas me koko lukukauden aikana emme kyenneet hankkimaan pienintäkään sairauden oiretta. Lupa-aikana meitä kyllä muistettiin hinkuyskillä y.m., mutta lukukauden alkaessa paranimme kuten ihmeen kautta ja pysyimme terveinä kuin pukit.
Semmoista on elämä! me olemme vain kedolla heiluva ruoho, joka niitetään ja nakataan pätsiin.
Palatakseni takaisin veistettyyn tammeen, niin luulen, että isoisemme isoisillä oli paljoa hienompi taiteellinen aisti kuin nykyisellä sukupolvella. Useimmat taideaarteet kokoelmissamme ovat tavallisia, jokapäiväisiä esineitä 14-16 vuosisadalta. Vaikka kenties on se vain niiden kunnioitusta herättävä ikä, joka tekee nuo oluttuopit, rikkinäiset lautaset ja kynttiläsakset kauneiksi ja arvokkaiksi silmissämme.
Tuleekohan aina käymään samalla tavoin? Kenties nykyajan tusinatavarat tuhannen vuoden kuluttua ovat "taide-esineitä" ja maksavat painonsa kultaa? Kenties sinisillä kukilla (heimo ja laji tuntemattomat Linnén järjestelmässä!) koristettu kahvikuppi, jonka äreä kyökkikarhu vihoissaan lyö säpäleiksi, tulevaisuudessa huolellisesti kitataan kokoon, pannaan lasikuvun alle salonkiin, ja vain talon rouvalla on lupa sitä tomuuttaa?
Minulla on makuuhuoneessani — asun huoneessa "täyshoidolla" — posliinikoira. Se on valkoinen koira. Sillä on vaaleansiniset silmät ja vaaleanpunainen kuono. Se on peräti kiltin ja sivistyneen näköinen haukku. Mutta en itse kuitenkaan sitä ihaile. Se suorastaan harmittaa minua. Ja kevytmieliset ystäväni nauraa virnistelevät sille, eikä edes emäntäni sitä ihaile, mutta puolustaa koiran läsnäoloa huoneessani sillä, että hän itse on saanut sen perinnöksi autuaalta täti-vainajaltaan.
Mutta 200 vuoden päästä on enemmän kuin todennäköistä, että koira kaivetaan esiin jossain paikassa, ilman koipia, häntä katkenneena ja myydään vanhana posliinina ja pannaan lasikaappiin. Ja ihmiset ojentelevat sitä ihaillen toisilleen. Heidän huomiotaan kiinnittää kuonon värin ihmeellinen syvyys ja he pohtivat, kuinka kaunis hävinnyt häntäpalanen epäilemättä oli ollut.
Me emme enää nykyään näe tuon koiran kauneutta. Se on meille liian tuttu. Se on kuin auringonlasku ja tähdet; niiden ihanuus ei meitä sykähdytä, koska ne ovat liian yleisiä meidän silmillemme. Niin on myös tuon posliinikoiran laita. V. 2288 ihmiset ovat siitä haltioissaan. Sellaisten koirien valmistuksesta on tullut kuollutta taidetta. Jälkeläisemme ihmettelevät, kuinka sen teimme ja sanovat, miten taitavia olimme. Meitä kutsutaan mielitellen "noiksi suuriksi vanhoiksi taiteilijoiksi, jotka kukoistivat 19 vuosisadalla ja valmistivat noita posliinikoiria."
Näyte-esinettä, jonka vanhin tytär valmisti koulussa, kutsutaan "viktoriaanisen aikakauden koristeeksi", ja on se miltei korvaamaton. Nykyajan tienvarsikapakan sinivalkoisia mukeja, naarmuisina ja lohkeilleina, metsästetään ja myydään painostaan kultaa; rikkaat ihmiset käyttävät niitä punaviinikuppeina, japanilaiset matkailijat ostavat niitä, jotka ovat välttyneet tuholta, "tuliaisina Ramsgatesta" ja "matkamuistoina Margatesta", ja vievät ne takaisin Jedoon muinaisina englantilaisina kuriositeetteina.