Oikealla jokirannalla on Oaklandin Puisto. Se on vanha, kuuluisa paikka. Henrik VIII ryösti sen joltakulta (en enää muista keneltä) ja asui itse täällä. Puistossa on luola, jonne pääsee maksoa vastaan ja jota pidetään merkillisenä, vaikkei se minusta ole minkään arvoinen. Oaklandissa asui myös Yorkin herttuatar, joka suuresti rakasti koiria; hänellä oli niitä koko lauma. Hän antoi rakentaa niille oikean kalmiston, minne ne haudattiin, kun kuolivat. Siellä lepää nyt lähes 50 koiraa, jokaisella oma hautakivensä kirjoituksineen.
No niin, kenties koiraparat ansaitsevat sen yhtähyvästi kuin moni kristitty ihminenkin.
Corway Stakesin luona — se on ensi mutkauksessa Waltonista lähtien — taistelivat Caesar ja Cassivelaunus keskenään. Cassivelaunus oli "valmistanut" väylän Caesarille sullomalla paaluja joen pohjaan (arvatenkin löi hän myös kieltotaulun rannalle!) Mutta Caesaria ei mikään ehkäissyt; hän meni joen yli. Hän oli rakastunut jokeen.
Halliford ja Shepperton ovat pieniä, vähäpätöisiä kyliä jokivarrella. Meillä ei ollut siellä mitään tekemistä, mutta Sheppertonin kalmistossa kuuluu olevan hauta runollisine kirjoituksineen, ja minua peloitti, että Harris tahtoisi mennä sitä katsomaan. Hän heitti ikävöiviä katseita rannallepäin, kun lähenimme kylää, mutta perin taitavalla sotajuonella sain hänen lakkinsa putoomaan jokeen, ja innoissaan sitä onkiessa ja harmissaan kömpelyydestäni hän kokonaan unhoitti rakkaat hautansa.
Weybridgen luona yhtyy Thamesiin kolme sivuhaaraa: Wey (kaunis pieni joki, jota usein olen aikonut tutkia, vaikka se aina on jäänyt tekemättä), Bourne ja Basingtoken kanava. Sulku on aivan kaupungin luona, ja sitä lähestyessämme näimme ensiksi Georgen flanellitakin sulkuportilla. Lähemmin tarkastettuamme huomasimme, että se myös sisälsi Georgen syntisen ruumiin.
Montmorency nosti hirmuisen metelin, minä kiljuin ja Harris ulvoi. George heilutti hattuaan ja huusi myös. Sulun vartija syöksi kauhistuneena kopistaan pelastusköysi kädessä — hän näet luuli jonkun pudonneen sulkuun, ja näytti harmistuneelta huomatessaan erehdyksensä.
Georgella oli kädessä merkillisen näköinen, vahakankaalla verhottu käärö. Sen toinen pää oli pyöreähkö ja litteä ja sillä oli pitkä, suora varsi.
"Mitä sinulla siinä on?" kysyi Harris — "paistinpannuko?"
"Ei", vastasi George — salaperäinen, hurja katse silmissään. "Nähkääs, tämmöiset ovat nykyään muodissa; jokaisella ihmisellä on soutoretkellä mukanaan semmoinen. Se on banjo [kitaran tapainen soittokone]."
"En ole ikinä tiennyt, että sinä osaat soittaa banjoa!" tokasimme
Harris ja minä samalla hengenvedolla.