Sitten raoitimme telttavaatetta ja kaikki neljä kurkistimme ulos aamuauringon valaisemalle joelle. Olimme kotona päättäneet nousta aikaiseen aamulla, raoittaa telttaa ja suora päätä vuoteelta syöksyä jokeen ottamaan pitkän virkistävän aamukylvyn. Niin, nyt oli aamu, mutta päätöksen toteuttaminen näytti varsin vähän houkuttelevalta. Vesi näytti kovin tummalta ja kylmältä ja aamutuuli puhalsi vinhasti saaden meidät värisemään vilusta.
"No niin, kuka hyppää ensiksi veteen?" kysäsi Harris vihdoin.
Ei kukaan näyttänyt pitävän kiirettä. George alkoi verkalleen vetää sukkia jalkaansa. Montmorency ilmasi ajatuksensa surkealla ulvonnalla, ikäänkuin kauhistuttaisi häntä asian kuvitteleminenkin; Harris taas sanoi, että oli ylen vaivaloista päästä vedestä ylös veneeseen jälleen ja alkoi rauhallisesti pukeutua.
Ei minuakaan asia sanottavasti innostuttanut, mutta en tahtonut seurata toisten pelkurimaista esimerkkiä. Valitsin senvuoksi kultaisen keskitien: päätin pestä ruumiini kylmällä vedellä; minä otin uimalakanan ja kapusin rannalla kasvavan puun ulkonevalle oksalle, joka oli melkein vedenrajassa.
Ilma oli purevan kylmä. Tuuli leikkeli veitsen tavoin ihoani. Noiduin koko hommaa ja päätin kääntyä takaisin ja pukeutua. Otin askeleen taaksepäin, kun samassa tuo vietävä oksa murtui ja minä syöksyin suinpäin jokeen. Olin jo keskellä virranuomaa ja nielaissut muutaman litran Thamesin vettä, ennenkuin pääsin selville siitä, mitä oli tapahtunut.
"Kautta Jupiterin! vanha J. hyppäsi jokeen", kuulin Harrisin tokasevan, kun jälleen tulin vedenpintaan. "En todella luullut hänellä olevan siihen rohkeutta."
"Onko kaikki tolallaan?" huusi George minulle.
"Kaikki hyvin", minä läähätin. "Mutta te olette nahjuksia, kun ette uskaltaneet tulla veteen. En koko maailman aarteista olisi tahtonut luopua tästä nautinnosta. Ettekö tahdo koettaa? Siihen vaaditaan vain hiukkanen päättäväisyyttä."
Mutta en voinut heitä houkutella.
Vielä toinenkin sangen hupainen seikka tapahtui pukeutuessamme. Minua paleli kamalasti veneeseen noustessani, ja kiireissäni koettaessani saada paitaa ylleni, putosikin se jokeen. Se saattoi minut täyteen raivoon, olletikin kun George purskahti nauruun. En nähnyt asiassa mitään naurettavaa ja sanoinkin sen Georgelle, mistä hän nauroi sitä enemmän. Vihdoin loppui kärsivällisyyteni ja minä sanoin hänelle suoraan mikä vihoviimeinen, tylsämielinen pässinpää hän oli, mutta siitä hän hirnui yhä äänekkäämmin. Ja juuri kun olin saanut ongituksi paitani vedestä, minä huomasin, ettei se ollutkaan minun paitani, vaan Georgen, jonka epähuomiossa olin ottanut! Nyt selvisi minullekin asian naurettava puoli ja minä purskahdin nauruun. Ja kuta enemmän silmäilin vuorotellen Georgen likomärkää paitaa ja Georgea itseään, joka lakkaamatta nauraa hirnahteli, sitä enemmän asia minua huvitti, ja nauroin niin makeasti, että paita vihdoin uudelleen putosi veteen.