On merkillinen tosiasia, mutta kukaan ei ole merisairas — maalla. Merellä kyllä tapaa lukemattomia ihmisiä, jotka ovat suorastaan henkitoreissa — kokonaisia laivanlasteja sairaita; mutta kuivalla maalla en vielä koskaan ole tavannut ihmistä, jolla olisi aavistustakaan meritaudista! Missä nuo lukemattomat tuhannet merisairaat olennot, joita vilisee jokaisen laivan kannella ja hyteissä, piileksivät maalla ollessaan, on minulle arvoitus.
Jos useimmat ovat semmoisia kuin muuan henkilö, jonka tuonoin tapasin Yarmouthin laivassa, voisi tämän näennäisen arvoituksen helposti selittää. Olimme parhaillaan Southendin edustalla, muistelen, ja hän nojautui ulos laivan kaideluukusta peräti vaarallisessa asennossa. Menin hänen luokseen aikeissa pelastaa häntä.
"Kuulkaahan Te siellä, vetäkää ruumiinne sisälle", huusin ja ravistin häntä olkapäästä. "Te putootte mereen."
"Toivon, että se olisi jo tapahtunut", oli miehen ainoa vastaus; ja jätin hänet Herran huomaan.
Kolme viikkoa myöhemmin tapasin miehen eräässä Bath'in ravintolassa. Hän istui siellä ja puhua paapatti matkoistaan ja julisti intohimoisesti rakastavansa merta.
"Minäkö merisairas?" toisti hän erään nuoren miehen kateelliseen kysymykseen, "no niin, tunnustan, että yhden ainoan kerran tunsin päätäni hieman huimaavan. Se tapahtui Kap Hornin edustalla. Laiva teki seuraavana aamuna haaksirikon."
"Mutta ettekö ollut hieman pahoinvoipa tässä tuonoin myös Southendin edustalla ja toivonut putoovanne mereen?" kysäsin minä.
"Southend?" virkkoi hän kysyvästi.
"Niin, matkalla Yarmouthiin, siitä oli perjantaina kolme viikkoa."
"Ahaa", tokasi hän ja hänen kasvonsa kirkastuivat, "nyt muistan, miten asia oli. Minulla oli kova päänsärky silloin iltasella. Se johtui pickles'sista, jota oli päivällispöydässä. En ikinä ole tavannut kurjempaa pickles'tä — ainakaan paremmissa laivoissa. — Maistoitteko Te sitä?"