eli

LAULU LYYGIALLE.

"Mitä, häh?" sanoo kirjakauppias Aapeli Muttinen. "Ettäkö minä olen pomo mies?… Että asun kuin Horatius? Että minulla on Tusculum. No, hän palveli keisaria, minä yleisöä … viidenkymmenen pennin kirjoja myymällä…"

Se Tusculum on Muttisen maatila. Ihana Tusculum, jota on rauhoittavaa ajatellakin kesän alkaessa tulla, kaupunkilaistalven jälkeen, mammonan touhuissa, harmaan taivaan alla menneen, harmaan niin, että se tekee Muttisen otsan rypyt kaksinverroin lukuisammiksi. Pikku Tusculum, kesäisen ajan työtön paratiisi…

Sievoisen matkan päässä kaupungista, hänen synnyinseudullaan, huvila mäellä Saimaan lahden sokkelossa. Tuuheain koivujen välitse pilkottaa lahdelle hänen parvekkeensa.

Onnellinen on Aapeli siellä varsinkin kesän ensimäisinä päivinä, juuri silloin kun hän on ylen kyllästynyt ja väsynyt kaupunkilaiseen touhuunsa, silloin kun maalla köllöttämisellä on hänelle jälleen uuden ja kulumattoman lumous.

Niin uupunut hän on tuon rakkaan rahan haalimisesta, tiskinsä takana töröttämisestä, ettei hänen otsansa viimein keväällä jaksa enää mitään ajatella, ei mitään muistellakaan. Että hän haluaa vain heittäytyä luontomuorin leveään ja pehmeään helmaan. Ainoastaan köllötellä, olla ja olla. Ei Muttinen, ei mikään, ei filosofi eikä porsas. Olla kuin hän ei olisi minkäänmoinen olento.

Onni on hänelle kesän alussa täysin ajatuksetonta, muistotonta, se on hetkellistä, epämääräistä rauhaa.

Kauneimmat, enimmän vailla ajatuksia ja muistoja ovat nuo kesän ensimäiset päivät. Ja yöt, joiden valo on kuin heleintä kultaa; se ympäröi hänet lämpöisenä, sanattomana onnena.

Kevätkesän aamuna, yön jälkeen, jolloin hän ei ole valvonut eikä nukkunut, ei lukenut, ei ajatellut, vaan ainoastaan loikonut hiljaisuudessa, kellertävät luomet ummessa, mukavassa horteessa, nousee hän laiskasti pystyyn ja aukaisee parvekkeensa oven. Sille parvekkeelle hän pääsee kamaristaan. Suoraan edessä, kaiteen juurella, joka on koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla kansanomaiseen tapaan, rehoittaa tuomia, valkeanaan kukassa, leveitä ja tuoksuvia. Toukka et ole niihin päässyt, täällä erämaassa; kukat ovat puhtaita, puut ikäänkuin ripoteltu täyteen riisiryynejä, tahi kasautunut oksille lunta: niin niissä on nuppuja, vasta puhjenneita kukkia. Niistä leviää huoneeseen mainio haju.