Hän oli suulas. Kuinka hän puheli, pajatti, pakisi mielellänsä! Ja kun hän avasi ohuet, puhtaat huulensa lauselmaan, silloin pääsi hänen valkeain, kirkkaiden hammastensa takaa helmirihma sanoja, sellainen pitkä, sointuva, helisevä. Ehkä sitä voisi verrata pääskyn viserrykseen. Se oli italiaa, se! Pääskysen pakinaa, niin; mutta lentävämpi pääskyn pakinaakin. Ihastuneelta näytti seura; aina kun hän helähytti soinnutuksen ihanan kielensä kitaralla, niin joukko remahti nauruun, iloiseen, hampaat välkkyen. Minä en, kieleen outona, hänen kiireisestä liverryksestänsä montakaan sanaa ymmärtänyt; vaikkapa olisi itsestäni, barbaarista, hilpeitä sukkeluuksia lennättänyt. Minä vain katselin luojanluomaa; ja aina sukkelan, pitkän sanasarjan soitettuaan hänen silmänsä loistivat ilveillen ja riemukkaasti.
Hänellä oli sylissä lapsi. Ja aina kun hänen italialaisen kielensä kultakulkuset hetkeksi lakkasivat soimasta, hän kumartui lapsensa puoleen. Hän sulki silloin kuperat luomensa, hän painui suutelemaan lastaan; hän sille, nauravalle, jokelteli suutatusten, hän viserteli, liverteli, hän sitä hypitteli, hyvitteli, sille viserteli. Hän sitä silitteli, lauloi laulusen kirkkaalla äänin. Ja kun hän suutatusten sille jokelsi, silloin hän ummisti luomensa melkein kokonaan: nuo korkeat luomet olivat minusta kauniit kuin lumpeen puhtaat terälehdet, kaartunevat ja vaaleat. Mutta kun hän taas kohotti päätänsä, niin loistivat silmät, ja hän päästi suustaan satakielen tavalla kultaisen sävelsoinnutuksen.
Se oli vasta luonnollista, siroa, voimakasta äidin ilon siloisuutta! Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen. Ja ihmeellistä: hän oli väsyneestä, murheisesta sielustani kuin mikä hyvä ennustus, kirkastavan kauneuden tervehdys, — Italian portilla, vuorisolasta vihantaan maahan tullessamme. Niin, kuin taivaan lempeä viittaus, lupaus toivioretkeläiselle luvattuun maahan päästessä. Minun mieleni keveni, nääntynyt sydän riemahti, epämääräisestä, selittämättömästä toivosta. Ikäänkuin olisi taivas tuon kauneutensa kuvalla minulle paljon luvannut. Ikäänkuin nuoruuteeni palasin, tuntui kuin olisi etelän Madonna tullut vastaan, lapsi sylissä.
Mutta pehmoinen pitsisaali naisen hartioilla oli melkoisen likainen. Valkea se oli aikoinaan ollut, nyt hämärävärinen, — ja samoin oli hänen ketterän, potkahtelevan poikasensakin mekko. Niinpä tuli mieleeni, kun itsekseni kiitin kaunista sallimaa tästä kauniista kuvasta, ajatus:
Ave Maria, ave Marietta, joka vastaani osuit! Mutta kuules: miksi alennut kulkemaan hämärävärinen huivi hartioillasi? Ken saituri ei ole hennonut toimittaa sinulle punaista hametta, brokaadilla kirjailtua, sinistä silkkikauhtanaa, hartioillesi karitsanvalkeaa vaippaa, puhtaimmalla Hispanian hopealla tähditettyä? Ja pojallesi, hiilisilmälle, liljankukkaa käteen. Sellaiset näet ansaitsisit hyvin, sinä kauneuden armoitettu, joka vastaani tulit. Sinä kauniin maan kauneuden ilmestys, toivo, taikauskoiselle lupaus jostakin oudosta, tietämättäsi.
Niin hän hän loisti, liverteli vaunussa, matkaajain ympäröimänä. Mutta pian, jollakin pienellä pysäkillä, hän lähti junasta; helähytti vielä hyvästinsä, ja sinne näin hänen, junan asemalla seisoessa, häipyvän, ruskeaihoisen luojanluoman, korkean vuoren rinteelle, alppisolassa. Hän asteli keveästi ylös mutkaista, jyrkän jyrkkää polkua, käännähti, katsoi taakse, ja eteni taas kiertotietä, jonka päässä ylhäällä helotti valkea talo päiväpaisteessa — ja talon kulmalla jo ensimäinen kypressi.
Mutta kauan hänen visertelevä äänensä nauroi korvissani. Se kiehtoi Veronan amfiteatterissa, vihreän Adigen silloilla, aavan Lombardian surullisilla tasangoilla, illalla, himmeässä junavaunussa, sokerrellessani italiaa sotamiesten kanssa, — Lombardiassa, jossa tehtaanpiiputkin kietoo ikivehreä muratti; — se soi Apenninien rinteillä ja aamuisessa Firenzessä, vilisevissä katusokkeloissa. ja vielä matkani maalissa, ikuisten muistojen kaupungissa, näin edessäni hänen pienet, ruskeat kasvonsa. Niin, pari viikkoa häntä ikäänkuin etsin: kaiken kauneutta, levollista kauneutta, jonka yhtenä ilmestyksenä hän salaperäisellä tavalla oli.
Hän oli kohtalaisen ruskea ja heleä; otsansa korkea ja nenä hieno, silmissä heittelehtivä loiste. Oliko se kuva koko Italiasta, toive, käsittämätön kauneuden harha? — Syvässä laaksossa, ihanasta vuorisolasta tultua, pienessä, valkeassa kylässä, jonka läpi vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää, jossa pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi helähtelivät, — kahden puolen taivasta tavoittavat alppimuurit, Italian portilla.
Ala, tammik. 1908.