Miksi Flora ei olisi uskonut, että Osiris tahtoo tänä yönä keventää tyttäreltänsä taakan, jonka on hänelle koetellen määrännyt.
Ja sitten illalla, kun kevätkuu on kohonnut heleälle, siniselle taivaslaelle, pappi palaa ja noutaa Floran, hän vie hänet vakavan Osiriksen temppelin luo, taluttaa Floran, jonka silmät loistavat uskoa ja mieluista uskomista, — sillä se hetki oli tullut, — temppelin tummaan kammioon ja avaa sen verhot hänelle, tuoden hänen käteensä maljan ja sanoen, että hänen tulee, unijuoman juotuansa, levätä ja odottaa Osiriksen ilmestymistä ja salaperäistä vaikutusta. Ja hän poistuu temppelipilaristojen kautta kaduille, lukiten jälkeensä pyhät ovet.
Flora on lähtenyt temppeliin kuin rakastajan luo, silmät loistaen, ei ajatellen mitään; hän asettuu nyt lepolavitsalleen pitäen kultamaljaa povensa päällä. Hän ajattelee, että Feidon on mennyt, iäksi mennyt, ja haluaa uhrautua itse jotenkin, kuin suloisella kuolemalla; kuolemalla jotakin sovittaa. Tokihan on kuolemalla armahtava Osiris oleva hänen muotoisensa. Niin hän lepää silmät loistaen, ja tähdet loistavat äärettömältä taivaalta, sellan oven tummista verhoista, ja hän painaa huulensa uhrimaljan laitaan ja kallistaa sen.
Ja Osiris tulee, ei vakavana ja peljättävänä kuin hänen kuvansa verhon takana; verhon takaa hän astuu, taivaallisessa loistossa, otsallansa sulka-diadeemi; se oli Feidon, mutta kuitenkin Osiris, joka oli Floralle tuottava kuolon sulouden. Ja Flora sulki silmänsä, niihin koski sitä suloutta katsoa, — ja huulet sulkivat hänen janoavan suunsa, ja Osiris liversi hänen korvaansa jumalaisia sanoja suloisemmin kuin satakieli. Niin veivät Floran kuin tummat, suuret siivet jonnekin korkealle, yli maan, jossa tähdet sinkoilivat ja sammuivat, hänen ummessa luomin jättäytyessään hyväilyyn, oli se sitten Osiriksen tai Feidonin, hänen muotoisensa.
Mutta aamulla, kun päivä sarasti, — silloin hälveni Osiris jälleen tumman verhonsa taakse; mutta sitä ennen hän kietoi Floran kaulaan kultarihman, jossa riippui violetti kivi ja siinä Osiriksen tiaran sulka, ikuisuuden kuva. Mutta nyt tunsi raukea Flora, punehtunein huulin hymyilevä, jo sellaisen riemun, että hänestä olisi tosiaan ollut rikos epäillä, Osirisko häntä oli lohduttanut. Ja onneansa naurahtaen hän lähti keveänä temppelistä.
Feidon, hän riensi jo viinilaulua hyräillen aamun kalpenevia katuja, ja kun päivä nousi, Flora-juhlan päivä, tyhjensi maljan jumalain kunniaksi. Ja sitten hän meni kotiinsa, ja kun korkean päivän säteet vihdoin avasivat hänen silmänsä, hän kuuli kaduilta jo juhlan pauhun, parhaillaan evoet ja huudot ja tuubain soitot. Kiireesti hän pukeutui ja riensi keskelle elämää, pilaristoihin, pylvähikköihin, joissa lainehti kirjava kansa. Tuolla Dionysos, muratilla seppelöitynä pantterivaljaikolla; tuolla kukilla koristettuna, korkeissa kukkavaunuissa Flora-jumalatar, perästä faunien tyrsosta heiluttava ja valkokäsivartisten tanssijatarten liuta. Niin evoena kansan joukko Via Sacraa myöten, ohi riemuporttien, jotka päivä pani huikaisemaan kuin kevätlumi.
Niinpä vieri siis kulkue temppelien ohi, ja Feidon kulkueessa. Osiriksen temppelin ohitse vierittäessä, siellä hän näki temppelin portailla, kirjavain viirien alla, Floran: pukeutuneena sinisimpään silkiinsä, riemusta loistaen, sylissä kukkia jumalallensa, temppeliin menossa alttarin luo. Feidon huomasi hänet ja vartioi, näkeekö Flora. Ja Flora näki, Feidon tervehti nauraen, ja Flora punehtui ja kääntyi, mutta pyörähti vielä takaisin ja otti korun kaulaltansa ja suuteli sitä Feidonin nähden. Ja sitten hän meni ja vei kukat Osirikselle, uhrina siltä, jonka hän oli valinnut onnelliseksi tulemaan, — asteli ylpeänä, sylinsä täynnä narsisseja ja liljoja.
Rooma, toukok. 1908.
SISILIA.
Meren helmassa on saari, kolmikulmainen, — siitä myös nimi Trinakria.