Erilainen eri seuduilla, et yhtä ja samaa yksitoikkoista, vaan rikas kuin elämä! — Siellä, aivan sinisessä etelässä, öljypuumetsissä olet lumivalkea, — siellä olen kävellyt ruusunpunertavia vuoristoja ja muuritettuja vuorikaupunkeja kohti.
Miten erilainen kuin koti-tuulella ollessasi, — lapsuuden laakson maantie, jonka vaaralla emännäiset tarjosivat minulle sinisestä kupista kirkasta viinaa.
Muuttelet muotoasi kuin sadun käärme. Paikoin olet punainen, paikoin sinertävä. Joskus, kaivosseuduilla, olet musta hiilistä, ja itsekin näytät silloin koettavan juosta kiireesti pois tuosta liekitsevästä helvetistä, orjuutetuimman työn paikoilta. — — —
Ja sinä, joka olet kaikkea, — sinulle en ole ennen laulanut! — Parhaallensa on ihminen aina kiittämätön! Miksi palvelisi sitä, joka on kuitenkin uskollinen? — Niinpä jäi kiitos sanomatta sinulle, joka näytit minulle alppien kylmän yksinäisyyden ja jotakin niin muistoilla rauhoittavaa kuin Via Appian laatat, sinulle, joka olet yhtä suuri kuin se rakkaus, jota — ei ole missään.
Niinkin uskoton olin jo, että aloin haaveilla maantien vastakohtaa, kotia! Neljää pian nähtyä seinää, jotakin ihmistä, johon tutustuu tuokiossa kyllästyäkseen. Ahtautta, kahleita. Sinun kilpailijanasi, suuri, tuntematon, iäti uutta antava!
Niin, sellaista minä jo mietin. Miten naurettavaa!
Mutta tänään näin sinut jälleen — Jumalan kiitos! Pelastitko minut vielä kerran kuolemasta, paikalleen juurtumasta kuin puu? — Näin sinut taas tänään ihanuudessasi, marraskuun päivänä, Pariisin ruohoisilta valIeilta! Kuinka olit kaunis, kuinka avonainen! Ja päätön! Siellä höyryt, siellä riemuiset lähtösoitot, vihellykset!
… Menet jonnekin, riemastut, katselet, — kaikki tulee pian tutuksi, nähdyksi, — rumaksi. Kaikesta tahtoo pois. Mutta yksi on, joka on niin määrätön, että se aina pysyy kauniina, — sitä kauniimpana, kaunoiseni.
Jälleen tahdon kanssasi nyt, lumoojatar. Ehkä nyt tiedän, mihin sovellun?
Ota minut, ota, kunnes lasket iäksi rinnallesi, sinä, jota olen rakastanut enimmän maailmassa.