Rosina innostuu, että onpas viisailla konstinsa. Sellainen syntyisi vaikka minkä tuvan sillan alle. No … Putkinotkossa nyt ovat lapset… joskaan ne nyt eivät…! Mutta onhan siellä korpea! Ja pata on! Iso kotapata, se, jonka Mauno tietää. Ja kuinkas se olisi: Juutas lähti juuri tänään hankkimaan jauhoja Kenkkuinniemen sahalta. Kuumiltaan se on taottava rauta! On häärättävä niinkuin palava taula hännän alla! Eikö voisi keittää niistä jauhoista? Maltaita … puodista. Ja hiivaa. Ja onhan Mauno ollut keitossa mukana, ja Juutas kehuu osaavansa. Ja se osaakin vaikka mitä, jos se tahtoo ja pääsee liikkeelle. Ja rahalla saa aina uutta jauhoa, leiväksikin. Vaikka rypisi aina turpa jauhoissa … ja ruumis jauhon vallassa. Tulkoon Mauno väkineen heti Putkinotkoon.
"Varikkoa kurnimaan! Varikkoa! Varikkoa!" huutaa Maunon Pertta tuvasta.
Mauno ja Rosina menevätkin.
Kahvia juotaessa ilmoittaa Rosina Käkriäinen sitten vilkkaasti supatellen kälylleen tuon kamarissa tehdyn päätöksen. Mutta Pertta huutaa, lyöden puukon päällä tahtia kämmeneensä, syödessään voilla runsaasti siveltyä mustaa leipää ja juodessaan kahvia päälle, huutaa silmät niin levällään, että valkuaiset paistavat:
"Ja me mennään! Kenkkuinniemeen! Jo tänä päivänä, tänä päivänä. Laivalla. Niinkuin ammuttuina. Ja se keitetään. Mitä isket silmääsi, Rosinukka? Isket! Isket! Ei sieltä tule muita kuin Sanelma. Kantaa sinulle konttia sisään. Pitää sen sellaisen tytön jo tietää … pitää! Mutta siihen saa luottaa. Se ei kerro. Muuten selkään… Veneeseen hatut ja torvelot, Mauno. Säkkiin. Ja lotka laivan perään … ja hennon minä itsekin siinä veneessä istua. Pois minä lähden täältä. Mutta saunassa minä en rupea asumaan. Saarukka kertoi: siellä lahot sillat nauravat Juutas Käkriäiselle. En rupea. Olisin kuin keltiäispesässä. Ihan kuin kusiaispesässä. Se on totta, totta. Jo on tullut huonoksi tuo Rosinukkani, kun ei mene aittoihin. Minä olen maannut niissä ennenkin. Ja hyvä onkin, hyvä … ukko haarojen välissä. Ja Juutas keittämään, mörökki… Ja sinä sellaiselle menit, Rosina… Pannaan keittämään. Pannaan! Pannaan! Vaikka hän rautoihin joutuisi, niistä isoista käsistään, roppanoista, isommista kuin koko mies. Mitä se tuollainen on? Sihautat niinkuin koiranpentu, Sanukka! Holauta. Holauta! Holauta!"
Maunon Pertta kehoittaa holauttamaan tytärtään Sanelmaa, joka on tuonut Maunon hiljaisesta neuvosta Rosina Käkriäisen tuohikontista yhden puteleista ja kaatanut siitä vihertävän tilkkasen ensin Rosinalle. Rosina taipuu hymyillen ja ikäänkuin kainostellen maistamaan huultensa kärjillä tätä juomaa, joka vähän haiseekin. Mauno kulauttaa välinpitämättömästi mukulaiseen kurkkuunsa norrin, Sanelman kaataman hänelle samoin Pertallekin. Nauratellen lisää nyt Sanelma äidilleen ja ottaa itselleenkin kupin pohjalle.
Sitten jutellaan kaikenlaista. Ja yhtäkkiä alkaa Pertta Kinnunen laulaa, etupäässä levottoman luonteensa ilosta, tietäessään, että hän pääsee taas vaihtamaan olinpaikkaa, mutta myöskin näyttääkseen hyvää ja kovaa ääntään Rosinalle, joka ihailee häntä. Ääntään, jonka pitää olla kuin parhaan papin. Auringon paistaessa kolmiruutuisesta ikkunasta ja sinisen taivaan säteillessä laulaa Pertta Kinnunen, jonka päätä haiseva roju huimaa, laulaa säkeiden loput kimakasti venyttämällä ja aloittaen aina uuden säkeen kiekaisemalla, niin kovasti, niin että koko Mesopotamian kylä kaikuu:
"Suloi-seessa Suomessamme oisko maata armaampaa kuin on kaunis Karjalamme…"
Kahdeksastoista luku
Aurinko paistaa Putkinotkossa. Mummo, ruskea ja kumaraselkäinen, kulkee
Putkinotkon mökkiä kohti. Hän tulee marjametsästä.