Viimeisenä pienen ja viattoman Luukas-raiskan.
Kipeästi koskee Juutaksen rintaan. Suunnattoman kipeästi se koskee. Putkinotkossa on hän ollut toistakymmentä vuotta, ja tuuminut, miten hän siellä suonkin perkaisi. Nyt vievät muut kaikki, mitä hän on sinne jo tehnyt. Ja ne tekevät sinne omia laitoksiaan. Repiä ne pitäisi kaikki pois. Potkia tieltä…
Mutta jos hänellä ei ole potkimisenkaan sananvaltaa? Ei, tuleen vain Putkinotko. Tuleen! Tuli on apu tähän tuskan päivään. Ilmeinen tuli. Kuinkas hänen äiti vainajansa, joka täällä kuoli, manasi ennen tulta, kun se kaskesta röyhäsi metsään leviämään? Ei Käkriäinen muista oikein sanoja. Mutta muutamia muistaa, ja niitä hän alkaa supista. Nousee ylös ja heiluttelee käsivarsiaan. Ja hänen tukkansa kapuaa karmaisevasta tunteesta pystyyn. Hän manaa, Putkinotkon poppa ja jumala, emo-raiskansa nimeen. Hän ärjyy.
"Tule, poika, pohjoisesta, mies pitkä pimentolasta! Tempaise pussi punainen… Hoi tuli, Jumalan luoma…! Iske tulta ikenehesi, järskytä jäsenehesi, karkaa katajikolle, leisku kuusien tasalle, polta puolet Pohjanmaata, sakara Savon rajoja! Polta lapsi kätkyessä, riko rinnat tyttäriltä… Pilvet liikkui, maa tärisi.."
Tuolla onkin se, tulen tonttu. Aidan vieressä. Punainen se on.
Punaisessa mekossa. Juutas näkee sen. Se on Juutaksen auttaja.
Käkriäinen juoksee huvilan aidan viereen ja kerää sieltä kuivia risuja.
Ne lennättää hän Muttisen saunan nurkan alle.
Palakoon ensin sauna, ja sitten huvila. Ja sitten Putkinotkon mökki.
Mutta toiset ovat tähän vikapäät!
Mitenkäs piti käydä! Miksi häntä vainotaan, aina?
Kun eivät ihmiset ymmärrä…