Kuitenkin tuli Rosina levottomaksi Juutaksesta. Noin päättävästi ei hän ollut nähnyt miehensä pitkiin aikoihin pakenevan metsään, eikä näin onnettoman näköisenä. Aivan oli Juutaksen naama ikäänkuin supistunut kaidemmaksi, ja silmät olivat niin sameat. Ei ollut puhunut juuri mitään.
Ja samaa pesuuttapa he toki olivat, Rosina ja Juutas, kylki-kylkeisiä!
Nauraa rähättäen harppasi pitkä Mauno nyt veräjän ylitse pihalle, jossa melusta heränneet lapsetkin ällistelivät. Silloin Rosina tieteli veljeltään terävästi, millä hän oikein oli Juutasta uhannut. Hän sai selville, ettei Mauno sen kummemmalla kuin Rosina oli jo itsekin kuullut.
Mutta ehkäpä sekin oli liian kovaa Juutakselle? Sellaista hevosen leikkiä.
Ei arvaa, mitä sille raukalle pistäisi päähän.
"Meniköhän se minne pitemmällekin?" kysyi Mauno.
"Kuka tietää, mikä sille äjähtää päähän", sanoi Rosina. "Ja se minun sydäntäni pistää … kuin turkkineulalla, että vaikka se pystyisi, niin sitä ei saa alkuun! Se on niin vaikea siitä, se alkaminen…"
Sitten oli Rosina vaiti. Ja hänen mieleensä johtui, että Juutas oli mennyt Kenkkuinniemeen kärkeen eikä siis lääniin. Miksi se sinne kärkeen, yksinäiseen paikkaan?
Kana oli kuollut yhtäkkiä … Juutaksen suosima kana… Herra siunatkoon, jos se raukkanen toivottomana…
Nopeasti kääntyi Rosina Maunon luota ja äännähti nimeltä Ananiaspoikaansa. Ananiaksen ääni vastasikin aitan ylisiltä, niin nopeasti, että Topi tuskin ennätti sanoa, missä Ananias on. Rosina meni miesten aittaan, pisti päänsä ylös välikaton luukusta ja kehotti supatellen Ananiasta menemään isän perästä tuonne lammelle päin. Ottakoon koiran mukaansa, niin … jäljistä löytää.