Neitikin on tullut Muttisen viereen ja huomaa tuvan avonaisen seinän.
Meneepä hän innoissaan mökin kujanpuolisellekin nurkalle ja katselee
siinä taas päätyseinää, ja sitten luo hän merkillisen silmäyksen
Muttiseen. Mutta Muttinen sanoo hänelle hiljaa:

"No, ne alkavat jo rakentaa … koska kaikki on revitty. Ja katsopas, Lyygia, tässä nurkalla, tässä voi seistä melkoisen hyvin. Melkein mihinkään pehmoiseen astumatta. Ei ole kuin pieniä … pipanoita. Niin ei ole ollut aina asianlaita. Se on jo ihme. Kymmenen vuotta herran motkotusta, ja Käkriäiset ovat tosiaan tottuneet koppiin, mikä on tuolla aitan takana. Se on suuri voitto suomalaisesta itsepäisyydestä, saatanpa olla koko tyytyväinen. Mitäpä siis tuvastakaan murista … enää? Älä hiisku sinäkään mitään, Lyygia."

"En … ole aikonutkaan", vastaa Lyygia miettivästi.

Jospa Rosina tuvassa olisi kuullut nämä heidän sanansa! Silloin olisi hän rauhallisempi. Mutta vaikka hän onkin koko ajan kurkistellut tulijoihin ikkunasta ja ovesta nähdäkseen, millä tuulella he ovat, niin on hänen täytynyt juuri silloin, kun Muttinen ja neiti juttelivat tähän tapaan, joutua uunin taakse, karsinaan. Auttamaan pikku Esteriä.

Mitä hänellä on Esterissä auttamista?

Vielä hän on tiuskahtanut pikku Sanelmalle, joka yhä vollottelee, tiuskahtanut:

"Pidätkö turpasi kiinni! Muttinen tulee … ja k—see suuhusi!"

Sitten on hän käskenyt Esteriä riisumaan pois korean mekkonsa. Sillä mitäs, jos Muttinen näkisi, että tässä pennuilla sellaiset kalliit! Repekan mekkoa ei Rosina tosin ennättänyt salata. Kun hän oli kuullut Ananiaksen huudahtavan pihalla, että monttööri tulee, oli hän tosin itsekin erottanut koneen sätkytystä lahdelta. Rosina oli silloin pistäytynyt hevosen luota tupaan, kantaakseen pikku Luukkaan mukaansa niitylle. Se sätkytys oli kovennut. Rosina oli vilkaissut ulos ikkunasta. Moottori oli jo kääntynyt niemen takaa, porhaltanut halki lahden, ja kaiku tuolla rantavuoressa oli paukkunut. Muttisen oli Rosina tuntenut, köntimässä laivan keskeltä perään. Ja sen neidinkin perässä. No nyt tuli ihme! Eikös tunkeutunut tänäkin kesänä tänne, Muttinen. Sitäkin oli Rosina pelännyt, vaikka jo alkanut toivoa, ettei se enää tulisi. Nyt tuli. Ja tupa ihan hajallaan.

Viime syksynä oli herra uhannut kovimmin, että jos ei tupa nyt ole korjattu silloin, kun hän vasta tulee, niin…

Julma oli herra ollut silloin. Niinkuin on vuosi vuodelta muuttunut ilkeämmäksi.