Aapeli Muttinen on ennättänyt kotoiseen asuun. Entisestä ei hänellä ole jäljellä muuta kuin sankalasit päässä. Ei kauluksia, tuota korvettavan tornia. Eikä äskeistä juurihattua isossa ja neliskulmaisessa päässä, tai muutakaan päähinettä tällä hetkellä. Sillä Putkinotkonkin asuun kuuluvan hattunsa on hän heittänyt tuohon haavantaimien juurelle, joiden latvat paistavat punaisina kuin häränveri. Tämä hattu, joka on leveä kuin pieni sateenvarjo ja jossa on korkea ja suppilomainen pohja, missä lienee syntynyt: Pampas-aroilla, ja sieltä Muttisen päähän kulkeutunut.
Kuitenkaan ei Aapeli anna auringon paistaa suoraan kaljuun päälakeensa, hopeanharmaiden haivenien ympäröimään. Auringonpiston varalta on hän sitonut päähänsä kirjavan nenäliinan. Takkiakaan ei Aapelilla ole, vaan hän on ripustanut sen noihin samoihin haavantaimiin: jonkinlaisen valkean koltin taikka paidan, jonka kauluksessa ja hihansuissa on punaisia kukonkuvia.
Hänen paljailla ja lihavilla hartioillaan, joihin isorokko on aikoinaan jättänyt lovia, nuorena poikana, köyhien vanhempien mökillä, hänen kyyristyneillä hartioillaan näkyvät nyt ainoastaan vaaleanpunaiset olkaimet. Selkäänsä soisi hän nyt päivän oikein kylvettävän, viimeinkin tänne maalle tultuaan. Ja kyllä se kylvettääkin, vaikka on jo iltapuoli pitkällä.
Aurinko paistaa lahden oikealta rannalta, lepikon ylitse. Ei se enää häikäise hopeisena tuliaukkona silmiä, niinkuin kaupungista tullessa, vaan läikehtii valkeana ja kellertävänä. Ja se tapailee jo kiekon muotoa. Mutta vielä käy selkään lämpimästi, kun Muttinen siinä kyyköttää, virsut ja vanhat housut jalassa, engelskannahkaiset, käännellen kiviä ja puolimädänneitä lastuja. Vilkkaastipa pyörähtelee silloin hänen nenänsä, hänen katsellessaan matoja harmain silmin, joiden ilme on surumielinen ja hiukan ällistelevä.
Ei niitä matoja nyt paljon löydykään, kuivien ilmojen jälkeen. Muttisen
Aapeli murahtelee itsekseen:
"Olisi pitänytkin ottaa Topi tai Jopi näitä tonkimaan…"
Mutta kun hän saa punaisen madon hännästä kiinni, niin hän murisee:
"Kah, tule pois. Sellaista se on maailma: toinen kiskoo toista saparosta … pyytääkseen kolmatta syötäväkseen. Koiramaista… Ja nyt se katkesi, phyi… Vai possu taas, vai niin muka!"
Viime sanat äännähtää herra neidilleen, sillä huvilan kuistilta on kajahtanut Lyygian huudahdus:
"Missä on minun iso possuni? Minun pieni elefanttini? Minun tuomioherrani?"