"Se läski", vastaa Saara.
Juutas Käkriäinen höristää korviaan. Hänpä ei oikein usko niitä. Mitä se Saara sanoi?
Mutta olkoon, ajattelee Käkriäinen. Ja jatkaa ajatustaan: Puhelkoot nyt muut … siinä…
Ja kohtapa sitten kysäiseekin Ananias, ihan kuin isänsä puolesta:
"Millekä se maistuu?"
"Niin se? Kattopihville!" vastaa Saara, halukkaana ilmaisemaan, että hän on nähnyt sitäkin siellä matkoillaan. "Sellaiselle, jolla on ne pömpelit katettu. Sellaisella kaikki kivimuuritkin siellä … Ronstaassa."
Kivimuurit! Sen sanan kuulee Jopi, joka kuuntelee korvat pystyssä.
Aikuisten, Rosinan, Ananiaksen ja mummonkin aivoissa liikkuu ajatus, että mikä lieneekään se Ronstaa, josta Saara on ennenkin maininnut. Kylä tai kaupunki lienee siellä, Ruotsin puolella, taikka venäläisten. Mutta eivätpä he sitä kyselemään, tuolta mahtailijalta. Ja mitä he sillä tiedolla tekisivät.
Pömpeleistäkin on Saara ennen haastellut, ja Ananias tuntee hyvin, mitä ne ovat, ne lotjamiesten pienet kammarit. Hän on nähnyt niitä sahalla, kun korjattiin kauppaneuvos Könösen tervahöyryä. Ja senkin Ananias tietää, mitä kattopihvi on, joskin mummo ja Rosina ajattelevat vain, mitä lienee. Siksi sanookin Ananias, nuolaisten peltisestä lusikastaan viimeisen piimän pois:
"Eikö tuota liene kattopihviä muuallakin kuin Ronstaassa."