Totuus on se, että Saara on nähnyt näitä kasveja paitsi Muttisella myöskin kaupungissa torilla ja Sahan hovilla. Ja hän tietää, että muurötit ja röpetit ovat keltaisia ja punaisia, joskaan ei, mikä niistä on kumpaakin, samoin kuin muistaa sanat tilli ja palsternakkari. Mutta ruokaa ei hän ole niistä laivassa valmistanut, ei tillistä tuuvinkia. Puhuipahan vain yhä komeillakseen ja nauttiakseen siitä, että osasi tehdä ja syödä sellaista ruokaa. Ja ainoastaan valhetellakseen: Saaraahan suorastaan vetää valhettelemaan, jopa pienimmissäkin ja aivan joutavissa asioissa, joiden vääntämisestä ei ole hyötyä eikä oikeinpäin puhumisesta vaaraa. Vetää aivan samalla tavoin kuin harakkaa kätköpaikoiltaan pilkistelemään tai oravaa puusta kurkistelemaan.
Perhe on vaiti, jörösti ja loukkaantuneena. Saara jatkaa iloisesti:
"Etenkin palsternakkarit ovat imakoita, ne ovat imakoita kuin sokeri!"
Nyt tekisi Juutas Käkriäisen jo mieli puhua. Häntä alkaa pistellä tuollainen pöyhkeily. Ja hänen sydänalaansa kaivaa myöskin ikäänkuin kateus: suututtaa, että Saara kehuu saaneensa ja syöneensä sellaista, jota hän ei itse osaksi tunnekaan, nimittäin noita palsternakkareita ja muita, mitä lienevät. Joskin hän on hyvin nähnyt ne juurikkaat, mörötit, ja mitä ne toiset olivatkaan, röpötit, Aapelilla, kaupungissa ja Sahan kartanossa, niin muista ei hänellä ole selvää. Jos nyt Saara ensinkin on niitä syönytkään! Tai tietää edes, mitä ne ovat. Mokomakin, joka ei vielä tiedä maailmassa mistään. Ei tiedä, että se on kattopahvia, sillä pihviä ei ole missään.
Ja sitäpaitsi rupeaa Käkriäisessä heräämään halu sanoa vastaan, kun toinen kiittelee omiaan. Käkriäisen pitäisi saada jo puhua.
Mutta mitenkä päästä puhumaan, kun hän on tässä koko ajan tekeytynyt niin vakavaksi? Rosinakin on yhä totinen, vaikka Juutas onkin nähnyt heti sisään tullessaan hänen silmiensä vilahduksesta, että hyvillään se eukko oli hänen nopeasta palaamisestaan. Nyt Rosina katselee puolittain jörönä eteensä, ja hellästi Luukkaaseen, jota hän imettää rinnoillaan. Rosina alkaa jo lopettaa syömistään, koska on lähdössä kaupunkiin. Pitäisi se Rosina saada leppymään.
Rosina täytyisi panna nauramaan muullekin kuin tuolle lapsukaiselle. Juutas tuntee olevansa hiukan syyllinen siihen aamulliseen. Eipä silti: jos ne hiiskuisivat siitä, niin hän … sulkisi heiltä suun.
Mutta nyt: jos saisi koko pesueenkin nauramaan, niin pääsisi sitten mielensä mukaan puhumaan.
Vallitsee melkein hiljaisuus. Kärpäset humisevat kuumenevassa tuvassa, pörähtelevät korvissa ja ruuissa. Ananias on noussut pöydästä, oikonut notkeaa selkäänsä ja käsivarsiaan ja kaivanut paperossit takkinsa taskusta, naulasta, josta hän pistää lakkinsakin päähänsä, lippalakin, toiselle korvalliselleen. Sitten hän sytyttää paperossin ja kuljeskelee edestakaisin, hattu kallellaan kuin mikäkin maantiensälli. Leja lipaisee kielensä päällä punaisia huuliaan ja röystäisee. Lapsetkin ovat saaneet vatsansa täyteen, oikein paksuiksi ja pyöreiksi lekkereiksi. Repekka kykkii jo ulkona seinänvieressä ja katselee seinän alta sisään viattomana kuin lapsi ainakin. Käkriäinen häntä on kehottanut menemään ulos, potattimaan vakoon, uunin eteen kykkimästä. Muut lapset vanuttavat tuvassa Hurjaa vatsasta ja takajaloista, iloisesti huudellen ja nauraen. Ja Juutas huomaa, että Rosina alkaa olla syönyt, niin se haisee yhteen Jopin kanssa, joka seisoo äitinsä takana raharasia kourassaan. Mutta Saara syö vielä.
Mummo antaa leivän kanssa syömiensä särkien pyrstöt ja ruodot kissalle, lapaluut koholla Hurjalle marmattavalle Moksille. Sitten juoksee Repekka taas ulkoa sisään, ja mummo rupeaa nyt tappamaan Repekan päätä.