Ja sitten kuuluu Ananiaksen ja Lejan naurua. Mutta viimein törmäävät sekä Saara ja Ananias että Leja ulos aitan ovesta, kintereillään pieni ja musta Sanukka, joka ärjyy heille:
"Senkin h—rat! Repivät minun vihkoistani paperit ja kirjoittelevat ukoilleen."
Pikku Sanelma hyppii ja tavoittaa ongenvapaa, ja lyö sillä umpimähkään Ananiasta, Lejaa ja Saaraa. Lyö uudestaan, säkenöivin silmin. Sotkuinen tukka huiskaa pään ympärillä.
"Mikä se on … se sellainen mökä!" mörähtää Juutas Käkriäinen tuvan portailta.
"Tuhrasivat minun kirjeeni", sanoo Saara. "Mitä sillä nyt tekee? Senkin pahanhengen hanarit!
"Jo nyt taas… Sellainen mölinä, ettei tässä tiedä…" mörisee Juutas Käkriäinen. "Ka, ka, Sanelma … hyppii toisten silmille kynnet koukussa. Odotapas, kun minä tulen … ja revin joka karvan sinulta päästä."
Käkriäinen näyttääkin siltä kuin aikoisi hän tulla. Hän on punastunut, ja silmäkoloissa välkehtii. Hän sanoo:
"Minä pieksän paistikkaaksi tuon Sanikan."
"Miten ne ovat sen Saarukan kirjeen tahranneet?" kysyy Rosina.
Ananias nauraa, väistäen Sanelman hyppimisiä, ja sanoo: