Nyt alkaa rannalta, ulkorakennuksilta päin, kuulua hiljaista ja kimeää määkymistä. Se on pienen vuonan, joka mäkättää vapisevalla äänellä emolleen, hämärässä kujassa läävän ja tallin välissä. Kujan lautaovet on pönkitetty ulkoa kiinni puoleksi veistetyllä ja karjapihassa tahrautuneella hirrellä.
Tämän mäkätyksen kuulee erinomaisesti mökin koira, siellä lintujen jälkeen ensimmäiseksi heräävä olento. Sen nimi on Hurja, joskaan nimi ei aivan vastaa sen luonnetta. Se on maannut tapansa mukaan yönsä mökin rappeutuneiden portaiden alla. Nyt se vavahtaa, kun tuo hiljainen ja valittava ääni sattuu sen korvaan. Se avaa pimennossa tihruiset silmänsä ja nostaa nopeasti takkuista päätänsä. Sen mielessä herää kuva karitsasta: kuinka se pieni lammas hoippuu pitkillä ja pakoon pääsemättömillä jaloillaan sitä puolustavan emälampaan takana. Mutta nopealla liikkeellä saisi Hurja sen ehkä kiinni, aivan kuin Hurja on joskus metsässä tavannut kivenkolosta jäniksen pojankin, syönyt sitä louhikossa täydessä rauhassa lapsilta ja varsinkin kissalta, joka kärkkyy aina hänen saaliitaan, kärkkyy hänen myyriäänkin, saati sitten jäniksiä. Ja puolen päivää jänistä syötyään on Hurja kantanut sen pyöreän ja verisen pään näytteeksi kotiin, se on ollut komea metsästyksen tulos, ja Hurja niin kylläinen, ettei se ole tullut pariin päivään tietämään ruokaa muulta perheeltä. Eivätkä ne perheen ateriat aina ole kovinkaan runsaita. Niinpä onkin Hurja tottunut pienestä asti syömään paitsi joskus jäniksen yksinpä päästäisiäkin, kissalle kelpaamattomia. Niitäpä se ajaa ja kaivelee useasti perunamaan vaoista, touhuten lammenpuolisella rinteellä niin että selkä ja häntä vain vilahtelevat perunanvarsien keskeltä. Ja sitten se tulee takaisin pihalle lyhyet jalat juurta myöten mullassa ja laiha selkäkin rupaa täynnä.
Nyt saa pieni vuona Hurjan pistäytymään nopeasti portaiden alta ja nuuskimaan ilmaa kuonollaan, jonka kärki on mustanvärinen. Tuonne alas läävälle se nuuskii. Se aikoo jo lähteä sinne juoksemaan. Se kohottaa pystykorviaan.
Mutta silloin kuuluu saunalta kolahdus, ja Hurja näkee saunan ovesta ilmestyvän jonkun mökin väestä. Se tunteekin ilmestyjän mökin emännäksi, vaikka se onkin huononäköinen, joten kirjakauppias Muttinen sanoi kerran, kun se haukkui häntä villitysti mökin töyryltä, että se tarvitsisi päähänsä sankalasit erottaakseen, vihamies vai tuttavako taloon on tulossa. Se sana oli lapsista hauska, samoin kuin aina on hauskaa, että Hurja osaa haukkua.
Sitten muistaa Hurja epäselvästi seuraavan seikan: äskettäin, silloin, kun tuo heikolla kurkulla ääntelevä eläin ilmestyi tänne, ja aina myöhemminkin on emäntä ollut Hurjalle kova, jos se on tahtonut sitä eläintä ahdistella. Sillä Hurja on ajatellut sellaisen syömistäkin. Nyt pysähtyy Hurja yhtäkkiä pihalla, tuskin nähtyänsä emännän rannalla saunan edustalla. Emäntä liikkuu alaveräjää kohti, Hurja pyörähtää selin ja lähtee ryömimään vatsa maata vasten. Mutta kun sille ei karjaista, emäntä kun näet ei ole sen aikeita huomannutkaan, niin se kääntyy jälleen ja alkaa heilutella häntäänsä. Heiluttaa sitä pari kertaa. Sitten se näkee, ettei siitäkään välitetä. Silloin laskee se valkean häntänsä, katselee hiukan ympärilleen ja painuu vielä takaisin portaiden alle, ensin vähäisen seinänviertä vesitettyään ja pureskeltuaan ruohonlatvoja.
Sinne asettuu Hurja huokaisten. Portaiden koloon ovat lapset koonneet kesän alussa sille ja itselleenkin heiniä, joilla on hyvä maata aamukylmässä, sillä ne eivät ole vielä niin kirppuisiakaan kuin talvella siellä olleet heinät. Hurja huokaisee ja painaa tihruiset silmänsä umpeen.
Neljäs luku
Emäntä seisoo karjapihalla kalliolla, keskellä lastuja, risunjätteitä ja lehmänjälkiä. Hän seisoo kumarassa ja veltosti harallaan riippuvin käsivarsin. Saunassa, josta hänkin on tullut nukkumasta, nukkuu vielä koko Käkriäisen muu perhe, mies ja kymmenen lasta, jopa lisäksi miehen vanha anoppi, tullut tapansa mukaan muutamiksi kesäviikoiksi tänne oleksimaan. Saunassa niin ahtaassa, että kukin seinä täyttänee parin sylen mitan. Siellä on heitä ollut yöllä kolmetoista henkeä, seitsemänkymmenen ikäisestä pienimpään asti, joka on syntynyt kevättalvella samaisessa saunassa, kitkerän savun keskellä, tuiskun kohistessa ympärillä, minkään kylänakan auttamatta äitiä, sillä hän on tottunut tekemään yksinään nämä ituisensa.
Mutta onhan mökki runsaasti isompi saunaa! Tuvassa on neljä ikkunaa, kaksi päädyssä ja yksi kummassakin sivuseinässä. Miksi ovat siis Käkriäiset sulloutuneet kaikki pieneen saunaan? Onko tuvassa, mustankiiltävien seinien raoissa ja penkkien halkeamissa, niin runsaasti luteita, ettei uni tulisi siellä aikuistenkaan ja nahkaltaan karaistuneempien silmään ja että lapset siellä inahtelisivat sen kiusan tähden kaiken yötä keskellä untaan, heittelehtisivät rauhattomasti lavereillaan ja vongahtaisivat tuon tuostakin parkaisevaan itkuun? Ja raapisivat itseään raivoisasti. Kyllä, tosinhan on niitä punaniskaisia elukoita tuvassa, ja ruskeaniskaisiakin on muutama. Mutta juuri samoin ja vielä enemmän on niitä täällä kaiken kesää asutussa ja viidesti viikossa lämmitetyssä kylyssäkin, josta nyt kuuluu selvästi miehenkurkun jyrisevä kuorsaus ja jonkun pienokaisen aamu-uninen itkun yninä: "Yy-yy-yy-yyh". Yninä vaikenee jälleen. Lapsi on nukahtanut uudestaan aamun hiljaisuudessa. Ja järven selkä sohisee yhä aamu-unisesti.
Kas, nyt vasta alkaa mökissä kanakin laulaa.