Eikä Käkriäinen halua myöskään viljellä Putkinotkoa, se kun ei ole oma. Olisipa se oma! Silloin olisi varmasti lähtenyt tuke tuolta purostakin, josta lammen vesi ei nyt pääse järveen, vaan estää niityn ja suon kasvamasta. Sitä puron aukiporaamista on Käkriäinen miettinyt jo monta vuotta. Jos hän olisi pannut louheen kymmenen kiloa tynämenttiä, niin kyllä olisi siitä suoli selvinnyt! Mutta koska kerran Muttinen rupesi häntä tiukkaamaan, niin nyt ottaakin Käkriäinen Putkinotkosta minkä nyljetyksi saa, siitä hyvästä, että hänen täytyisi sonnitella marjapuskia ja korjailla vieraita rakennuksia. Oma se pitäisi paikka olla. Sitä … sitä kun hän hoitaisi! Ei silloin tarvitsisi enää viinaa myödä eikä polttamista ajatella, jos nyt ensin polttaisikin ja niillä rahoilla ostaisi talon. Ja sitten jättäisi polttamisen.
Mutta ruveta nyt sitä polttoa reuhtomaan! Kölsiä lunastamaan taikka juottamaan pellistä. Ja rahtaamaan pataa kodasta. Ja kähnimään syksyllä saarissa … pimeässä ja sateissa.
Sellaista puuhaa!
Niin uutta … kun ei ole ennen tehnyt.
Ja hitto, kun se Rosina tätä tyrkyttää!
Laiva tulee jo ihan edessä.
Rosina huomaa hiljaiseksi harmikseen, ettei Juutaksesta itsestään ole tähän asiaan. Se nuhjailee, niin se nuhjaili silloinkin, kun piti saada ensi kertoja myömään sitä…
Pirulainen häntä enää odottamaan! Sitä pitää työntää, tyrkäistä. Ja silloin sen pitää sujua toisella tavalla!
"Minä vinkutan laivaan nästyykillä!" huudahtaa Saara.
"Vinkuta jos paidanhelmallasi", vastaa Rosina. "Ja sinä, Juutas, nostat tuota Jopia laivanreiästä sisään, ja Saara, ota kontti, eläkä helistele sitä. Ja vastaan on tultava ennen kello kolmea! Muuten me ajetaan halikkoon. Se on ennen kolmea tultava, Juutas! Se on muistettava, pane vaikka … nenäsi solmuun."