"Ei … kuin korvat!" innostuu Malakias. "Punaiset…"
"Millä? Missä sinä olet ollut? Unissasiko sinä… No, se nyt on sanominen, millä?"
Sitten selittää Malakias, että metsohan se. Ja sillä oli korvat päässä, punaiset.
Käkriäinen säälittelee:
"Voi sinua, poika-parkaa! Et sinä tiedäkään. Kuulehan nyt, että ne ovat metsolla heltat, ne … ikäänkuin silmäkarvat. Muista se. Mutta missäs sinä … kun et vettä lappamassa? No … mutta en minä nyt jouda, menehän tuonne niitylle. Se heinä tehdään nyt loppuun! Ja minä lähden tästä myllylle."
Niin juteltuaan eroavat isä ja poika. Malakias kulkee honkaisia kankaita, kapuaa hitaasti mäkiä ylös ja alas, ja ilmestyy viimein lehdon sinertävästä kätköstä niittopaikalle lammin rannalle.
Neljästoista luku
Ananias huomaa Malakiaksen, ojentautuessaan pyyhkimään hikeä kelmeältä otsaltaan.
Ananias huomaa hänet kahlaamassa niityn halki kaikkein parhaimmasta kohdasta, niin rehevästä, että putket ulottuvat yli hänen vyötäröittensä ja angervot karistavat pölyään hänen avoimille rintamuksilleen. Silloin huutaa Ananias, että mitäs se Malakias heinää lahmaa. Eipä ennätä Malakias ajatella kääntymistä, kun on kerran alkanut kulkea, ja Ananiaksen haukuskellessa häntä vastaa hän lähelle joutuessaan ainoastaan tyytyväisenä ja iloisesti, että metsolla ne on punaiset silmäheltat kahden puolen päätä. Silloin Ananias nauraa ja alkaa tiedustella veikoltaan niistä silmäheltoista. Ja Topi kuuntelee korviaan höristäen, heittää viikatteensa suopursumättäälle ja tulee kahden veljensä luokse. Siinä tarkkaa hän sitten, samoin kuin levähtävä Lejakin, Malakiaksen kertomusta metsosta, joka oli ollut ensin ruskea ja valkeapilkkuinen lintu ja sitten muuttunut mustaksi. Ja sitä oli Malakias katsellut puun alla melkeinpä puolen päivää. Sitten on Malakiaksen kuitenkin otettava kärjestä katkennut viikatteensa ja alettava lyödä heinää maahan, ja Topin on käytävä haravoimaan. Mutta Sanelma, joka on myös tullut toisten luokse, kiukuttelee, etteivät he jaksa haravoida kaikkea yksinään Topin kanssa, kun isot köntäleet ovat niittämässä. Ja Leja lupaa tulla hänelle ja Topille apulaiseksi, lupaa tulla pian, niitettyään ainoastaan tuon ison kiven kohdalle.
Päivä lämpenee yhä. Aurinko on korkealla ja lähettää raukeaksi kuumentavia säteitä metsien suojaamaan notkoon. Lejan paita on likomärkä ja kuuma. Ananias pyyhkäisee yhä pitemmät ajat kerrallaan otsaansa, aina niitoksen reunaan jouduttuaan. Mutta edelleen suhahtelevat viikatteet korkeassa ruohossa, ja Malakiaksen viikate kalahtelee silloin tällöin kiviin. Kun se oikein kovasti kalahtaa, niin kohottaa laiska ja paksuposkinen Topi päätänsä, pysäyttää haravoimisensa ja kiroaa sorakielellään, katsellen reuhkahattunsa alta. Pieni, musta Sanelma intoaa uudestaan Lejaa haravoimaan. Ja hän saakin. Nyt tulee haravointiin ja karheiden kääntämiseen vauhtia. Topi kiskoo hetken niin, että haravan tervatut piit ruskavat. Kuivuneen heinän lemu leviää yli päivänpaisteisen ja helteisen niittyaukean. Leja yllyttää Topia ja pikku Sanelmaa voittamaan hänen kanssaan nuo niittomiehet. Sanelma innostuu. Mutta nopeammin kuin haravat jaksavat heiniä kerätä, on sitä jo kaatunut ja kaatuu yhä. Niin katoaa jälleen tämänkesäisen niityn vihreä puku, jossa paistavat leinikkojen läikät ja loistavat paikoin tuuheat harakanhattujen tupsut ja valkeat ja keltasilmäiset päivänkakkarat. Koiranputket kellahtavat jäykkinä kosteita ojien reunoja pitkin…