"Käärmeitä? Eläviä … käärmeitä. Ruojia! Kaikkea ne näyttelevätkin!
Missä? Minnekä sinä menet?"
Saara on noussut aivan äidin luokse. Hän kertoo, että tämä mies hommaisi hänelle paikan tähän laivaan. Sillä entinen teeterska on muuttanut täältä muualle, ja siksi herra Persikka esittelee hänet tämän laivan kapteenille.
Rosina suhahtaa Saaralle:
"Kaikkien miesten kanssa sinä! Onko se tämä herra … edes se … sulhanen? Johan sinulla nyt herrat… Mikä lienee! Onko tämä se entinen?"
"Ei ole", vastaa Saara. "Tämä on toinen. Mutta tämä se…"
"Mene sitten!" huudahtaa Rosina. "Jo tuon olen kuullut … aikeesi lähteä kotoa. Kun on rypenyt jokaisen kanssa, mitä lienee rypenyt… Mutta nyt tulet! Etkä mene mihinkään … se on siinä! Kantamaan konttia … lentäjä…"
Mutta sitten selittää Saara, ettei se mies ehkä puhu kapteenille, jos hän ei lähde sen kanssa kornettiin. Ja Saara tiuskahtelee, että mitä se äiti sanoo. Saara ei olekaan mikään… Ei! Mutta laivaan menee. Ja laivaan päästäkseen hän on ihmisten mieliksi … sen verran, että lähtee kornettiin. Ja kornetissa soittavat posetit…
"Tässä on meidän äiti", sanoo Saara yhtäkkiä taakseen tuolle miehelle. Ja mies tulee portaille ja antaa laiskasti Rosinalle kättä, puhaltaen toisesta, ylemmästä suupielestään paksuja sikarinsauhuja, Jopista kitkeriä.
Ja sitten Saara taas juttelee äidin kanssa. Pitkän aikaa ja hiljaa. Ja inttää, että hän tulee tähän laivaan, jos pääsee.
Lopuksi Saara sanoo, että kapteeni kuuluu olevan hyvä mies, kuuluu olevan joskus humalassakin kaiket päivät. Ja inttää jälleen tulevansa.