Rosina ällistyy, ja puhkeaa hiljaiseen nauruun.
"Missäkö?" toistaa hän. "Kaupunkiko, hihii! Nythän siinä ollaan…
Tässä … ympärillä!"
Jopi tähystelee tarkemmin joka suunnalle, kaulaansa kurotellen. Hänen tekisi mieli kysyä, että missä. Mutta … kai ne muurit olivat jo nuo äskeiset. Ja kun eräät vieraatkin ihmiset nauravat hänelle, niin ei Jopi kysykään. Ja sitten ne lähtevätkin naurahtelemasta.
Mutta pian näkee hän siinä äidin turvissa ensin sellaisen rakennuksen kuin nuottakota, sillä siinä ei ole seiniä. Mutta keltaisen. Ja sitten kovasti jyrisevät kärryt, joissa on neljät pyörät, tärskyvät kärryt, koska maa on ladottu vieri viereensä täyteen kiviä. Ja sitten kauempana taloja, toisiinsa kiinni pykättyjä. Missä se kaupunki nyt lienee? Ja yhdessä niistä taloista, kummallisessa tötterössä, jossa ikkunat ovat päälletysten eivätkä vieretysten, on ulkopuolella hirvittävän suuri seinäkello. Sen rinnalla on Putkinotkon käymätön seinäkello kuin kirppu. Kello lyö: siitä Jopi sen huomasikin. Ja joku sanoo sen lyövän puolta kymmentä. Sekin talo on varmaan torni. Mutta muureja ei näy enää missään.
Mutta yhtäkkiä herää Jopi ihmettelystään kauhistukseen ja lohduttomaan tuskaan. Sillä äiti alkaa mennä, tuohikontti selässä ja voit ja maidot käsissä. Huutaa Saaralle, että tulkoon laivalle kello kahdeksi. Kun Jopi turvautuu Saaraan, joka on sen ikeniään irvistävän ja vääräsuisen miehen rinnalla, niin Saara sanookin, että osaa se Jopi kulkea täällä laiturilla yksinkin; ei täällä eksy, tällaisessa kylässä. On niitä isompiakin … Ronstaa. Entäpä sitten Pietari! Näin haastelee Saara osittain tuolle miehelle. Mutta Jopille hän sanoo:
"Lähde sinä vain, Jopi, katselemaan kaupunkia. On täällä sinulle katselemista, siskolla on muita juostavia. Pane tarkasti silmälle, minkälaiset kohdat ovat missäkin, niin että osaat takaisin tänne … laiturille. Ja kuulehan … sinulla on tuusassa rahat. Osta niillä vehnäsiä, tuolta kioskeista. Näetkös, tuolla puiston päässä tuon kioskin. Niin tee! No … se on sillä tavalla, Jopi!"
Ja Saara alkaa mennä sen miehen kanssa tiehensä.
Jopi aikoo juosta Saaran perästä. Hän pelästyy ja suuttuukin. Äitihän oli käskenyt Saarukan ottamaan hänet mukaansa, äiti! Mutta tuo mies ja muutkin ihmiset, joita työnnäiksen Saaran ja Jopin väliin, arastuttavat Jopia niin, ettei hän saa kurkustaan edes huutoa. Sitten turvautuisi Jopi äitiin. Hän juoksee muutaman askelen sinne päin, minne äiti oli mennyt, mutta äitiä ei näykään enää. Ja kun Jopi siitä yhä enemmän kauhistuneena käännähtää ja päättää lähteä väkisinkin Saarukan mukaan, niin myöskin Saarukka on kadonnut.
Jopin tekisi ensin mieli lyödä vieraita ihmisiä, jotka katsovat häneen, pilkallisesti hänen mielestään. Mutta Jopia hävettää. Hän juoksee. Tuskissaan katselee hän piilopaikkaa, niinkuin jänis metsässä hakee kallionkoloa. Siinä laiturissa olevassa kodassa huomaa hän sitten hirveän suuren pinon jauhosäkkejä. Muutamien välissä on melkoinen rako.
Sinne rakoon Jopi nyt tunkeutuu. Ja säkkipinossa väljenee sitten hiukan avonaisempi paikka, jossa voi istuakin.