Kukkelman jättää työvehkeensä portaitten juureen ja kiertelee verkalleen rakennusta…
Muita portaita ei ole…
Nyt katselee rampa pengermän reunalta maisemaa … hän on siinä kuin mikäkin omituinen kanto, jonka päähän on pistetty tappurakuontalo… Tuuli viuhtoo hänen pitkää tukkaansa.
Meri on ihan tuossa… Kuivia, viimekesäisiä lehtiä rapisee lähellä tammessa. Suurissa tervalepissä rannalla on vanhoja urpuja…
Suunnattoman leveät kaislikot saartavat lahtea … törröttävät niin kuin kulonurmi maasta.
Sitä lahtea sulkee meren puolelta jono saaria … toiset karuja, paljaslakisia … toisilla kasvaa petäjiä.
Tuolla vasemmalla kuultaa punainen säleaita. Ja sitä ylempänä on vankkaa petäjämetsää … niin pitkältä, ettei sen läpi näy enää aitaa.
Sakris Kukkelman kävelee palstalla … köntii kuin karhu taikka jokin kummallinen metsänpeikko. Menee alavalle rannalle… Nousee jälleen ylemmäksi, vedellen käsillään itseään jostakin kallionpykälästä. Sitten asettuu hän pykälälle istumaan… Alkaa miettiä, mihin paikkaan se koiratarha olisi rakennettava … ja minkälainen se olisi tehtävä. Kuvittelee mielessään koirien elämää … niiden vaatimuksia.
Välistä kääntää hän verkalleen ruumistaan ja katselee paviljonkiin päin.
Ei näy vieläkään ketään…
Koirien elämä?