"Siksi että luottamusta puuttui vaimoltasi. Avioliitossa ei pidä löytymän salaisuuksia. Kun me vihillä lupaamme rakastaa puolisoamme, niin meidän pitää muistaa, että sana rakastaa sisältää paljon, nimittäin kristillisessä merkityksessä".
"Sen myönnän", virkkoi Esa. "Vaan tahdonpa väittää, että vaimoni rakkaudesta minua kohden tuon onnettoman teon teki, vaan ei muistanut, että hän siten osoitti suurinta säälimättömyyttä lähimmäistään kohtaan".
"Sepä seikka juuri veti rangaistuksen hänen ylitsensä", sanoi rovasti. "Vaan jättäkäämme se asia. Karkoittakaamme muodoistamme surullisten muistojen pilvet ja antakaamme tulevaisuuden toiveiden niitä valaista, luottaen siihen, että Herra meille lähettää surut ja ilot".
Näin puheli vakava rovasti ja hänen muotonsa kirkastui sisällisen vakuutuksen valosta.
Vihdoin kun oli kyllin iloittu, alkoivat häävieraat toinen toisensa perästä jättää hyvästiä. Kulkusten ja tiukujen helinä kaikui vielä joen jäältä, kun Esa astui portahille, silmäili sekeistä taivasta, josta tähtien loistava lauma ihastutti hänen silmiänsä ja lausui huoaten: "jos kuolevaisen ääni voi kuulua haudan toiselle puolelle, niin kuule sanani: Sinä, joka hellimmät tunteeni ensin herätit, sinä ne myös, enemmän aikaa kuin kukaan muu kuolevainen, hereillä pidät, Helena!"