Vihdoin hän vaipui levottomaan uneen. "Ehkä hän huomenna on sänkyni vieressä!" oli hän toivonut. Aamu tuli, mutta — Helena ei tullut.
XXIII.
Seuratkaamme nyt Helenaa hänen matkallaan. Kun hän hetken oli kulkenut tietä, poikkesi hän pienoisen metsän kautta niitylle ja tuli taas, sen yli mentyään, metsään, jota hän sai kävellä pari tuntia, ennenkuin sen läpi oli kulkenut. Nyt hän saapui metsäjärven luo, jonka rannalla hän sammutti polttavan janonsa. Hetkisen hän päätti levähtää tässä.
Hän katseli järven pintaa, johon leijailevat pilvenhattarat kuvausivat.
Hänen ajatuksensa johtuivat ylöspäin; hän oli niin vieraantunut maasta.
"Kaikki maan päällä on pysymätöntä", hän ajatteli. "Lieneekö tuolla ylhäällä paremmat olot? Tuskin minulle, kurjalle. Pieni lapseni on siellä, minun oma lapseni, vaan mistäpä hän minua rakastaisi? Siitäkö, että synnytin hänet tähän kurjuuden maailmaan? Ja laitin hänet täältä ennen aikojaan pois. Oi, oi; kaikki elämäni on ollut turha!"
Hän otti vierestään kukan, katseli sitä ja virkkoi:
"Sinä olet minua onnellisempi, sillä sinä täytät tarkoituksesi. Ainakin olet minua parempi".
Hän nousi ja rupesi taas astumaan. Kuljettuaan hyvän aikaa samaa suuntaa, hän kuuli rattaiden kolinaa. Hän kiipesi aidan yli ja saavutti kohta ajajan.
"Kas! Aumolan emäntä", sanoi ajaja. "Mihin matkanne? Ettekö halua kärryihin nousta? — Ptruu!"
Helena seisoi hetken epäröiden; sitten hän noudatti kutsumusta.