XXVII.
Aumolan aitassa seisoi ruumiinarkku kannetonna (siellä ei ollut rottia eikä hiiriä) ja kaikki, jotka pyysivät, saivat nähdä vainajaa. Useita köyhiä saapui aitan ovelle vielä viime kertaa näkemään tuota armelijasta emäntää. Tämä näky hyvin ilahutti Esaa. Enemmän ja enemmän hälvenivät Helenan heikkoudet hänen mielestään ja yhä kirkkaampana hymyili häntä vastaan vainajan kuva haudan toiselta puolen.
Samassa kun suru Helenan kohtalon johdosta valtasi Valpurin, alkoi hänessä herätä kaikenlaisia outoja ajatuksia ja tunteita sen johdosta, että hän nyt oli vapaa liitostaan Hannun kanssa. Löytyipä toinenkin kertomuksemme henkilöistä, jonka ajatukset ja toiveet jotenkin muuttuivat, hänen kuullessaan uutisen puretusta kihlauksesta. Niinkuin lukija arvaa, tämä henkilö oli Juho.
Vastustamaton voima veti nyt hänet Aumolaan. Mitä hän saisi asiaksi? Katsoa ruumista? Olipa se asia niin ja näin. Tarjoutua auttamaan peijaishommissa? Vielä huonommin. Tai pyytää lainaksi jotakin kirjaa tai sanomalehtiä? — Hm! — Ja samassa mainita, noin sivumennen, että aika oli tuntunut ikävältä? Sopikohan tuota ilmoittaa? — Pääasia oli, että lähteä piti.
Juho juoksi mökkiinsä, sillä hän oli maannut ruohokossa lähellä kotiaan ja rupesi siistimään itseään.
"No — oh?" kysyi hänen äitinsä, joka puhui harvaan ja ikäänkuin korottamalla joka tavuun. "Mihin nyt?"
"Aumolaan", vastasi Juho niin välinpitämättömästi kuin mahdollista.
"Aumolaan!" kertoi Josefina — niin oli Juhon äidin nimi. "Se ylpeyden pesä, jossa sinun jo piennä kiellettiin käymästä! Kyllä siinä toisenviikollisessa käynnissäsikin olisi jo kyllin".
"Minulla on sinne asiaa", sanoi Juho, "ja minä ai'on nyt mennä sinne".
Viime sanat lausuttiin erittäin painolla.